Nellin ääni oli näitä sanoja lausuessa hiukan muuttunut. Mutta Harry tahtoi kehoittaa ja rohkaista häntä ja sentähden hän sanoi:
"Mutta noissa pitkissä käytävissä voisi pian eksyä, Nell. Etkö pelännyt eksyväsi?"
"En, Harry. Minä tunsin jok'ainoan sopen Uudessa Aberfoylessa".
"Etkö koskaan lähtenyt siitä ulommaksi?"
"Kyllä … joskus", vastasi epäilevästi nuori tyttö, "minä saavuin toisinaan aina Aberfoylen vanhaan kaivokseen asti".
"Sinä tunsit siis vanhan asuntomme, joka oli siellä?"
"Asunnon … kyllä … mutta sen asukkaita en vähintäkään".
"Ne olivat vanhempani ja minä", sanoi Harry. "Me emme olisi koskaan tahtoneet jättää sitä".
"Ehkäpä se olisikin ollut paras teille!" virkkoi hiljakseen nuori tyttö.
"Miksikä niin, Nell? Eikö se ole omapäisyytemme kautta, ett'emme tahtoneet siitä luopua, joka saattoi meidät löytämään uuden hiilikerroksen? Ja eikä tämä löytö ole tuottanut onnea kokonaiselle väestölle, joka työllänsä on siten saattanut koota itselleen varallisuutta; ja sinulle, Nell, joka, sitte kuin jälleen olit elämään saatettu, täällä olet löytänyt rakkaita ystäviä!"