"Minulle!" virkkoi Nell innokkaasti. "Niin kyllä minulle, mitä sitte tapahtuneeki… Mutta muille … kukapa tietää?"
"Mitä tarkoitat?"
"En mitään … en mitään!… Mutta se oli vaarallista silloin yrittääkään uuteen hiilialueesen! Niin, hyvin vaarallista, Harry. Eräänä päivänä tunkeusi muutamat varomattomat näihin syvyyksiin. He menivät kauas, kauas tuonne! He sattuivat eksymään!"
"Eksyivätkö he?" sanoi Harry ja katsoi tarkasti Nelliin.
"Eksyivät", vastasi Nell vapisevalla äänellä. "Heidän lamppunsa sammui.
He eivät osanneetkaan takaisin!…"
"Niin", virkkoi Harry "ja niinä kahdeksana päivänä, jolloin he olivat tänne suljettuina, olivat he kuolemaisillaan, Nell … jos ei eräs armelias olento, jonka Jumala lähetti, ehkäpä joku enkeli, olisi salaisesti kantanut heille ruokaa, ja jos ei salaperäinen opas olisi johdattanut heidän luoksensa pelastajia… Voi, jos tuota enkeliä ei olisi ollut, eivät he koskaan olisi päässeet siitä haudastaan!"
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi nuori tyttö.
"Tiedänpä, nuo ihmiset olivat James Starr … isäni … minä, Nell!"
Nell kohotti päätään, otti nuorukaisen käden omaansa ja katseli häntä tutkivasti, josta nuori mies joutui kovin hämilleen.
"Sinäkö?" virkkoi Nell viimein.