Nell oli ajatuksiinsa vaipunut, niinkuin hartauden valtaamana.
Syystä oli James Starr määrännyt, että lähtö piti illalla tapahtuman. Se oli nimittäin paras aika, että nuori tyttö vähitellen siirtyisi yön pimeydestä päivän valoon. Ja tämä tapahtuisikin, kun hän keskiyöstä puolipäivään saisi kokea nuo eri varjon ja valon vaihetukset, joihin hänen silmänsä vähitellen tottuisivat.
Kun heidän piti lähteä asunnosta tarttui Nell Harryn käteen ja sanoi hänelle:
"Harry, onko tosiaankin tarpeellista, että minä lähden kaivoksesta, joskin vaan muutamaksi päiväksi?"
"On, Nell", vastasi nuori mies, "sinun täytyy … sekä itsesi että minun tähteni".
"Mutta, Harry", virkkoi Nell, "sitten kuin sinä toit minut tänne, olen ollut niin onnellinen kuin kukaan ihminen olla voi. Sinä olet antanut minulle tietoja. Eikö siinä jo ole kylliksi? Mitä minä teen tuolla ylhäällä".
Harry katseli häntä sanaakaan sanomatta. Ne ajatukset, joita Nell nyt ilmoitti olivat juuri samat kuin hänen omansakin.
"Tyttöseni", virkkoi nyt James Starr, "minä käsitän hyvin epäilyksesi, mutta varsin tarpeellista on, että nyt seuraat meitä. Ne, joista pidät, näyttävät sinulle tietä, ja ne tuovat sinut myös takaisin.
"Jos sitte tahdot edeskinpäin asua täällä kaivoksessa, niinkuin vanha Simo, Madge ja Harry, on se vapaassa tahdossasi! Minä en epäile vähintäkään, ett'ei niin tekisi ja pidänkin sen oikeana. Mutta sinun tulee ainakin verrata se, jonka jätät, siihen, jonka valitset, ja sinun tulee valita vapaasta tahdosta. Tule!"
"Tule, rakas Nell!" sanoi Harry.