"Niin, kuu!" virkkoi Jack Ryan, "hohtava hopea tarjotin, jolla taivaan haltiattaret tarjoovat avaruudessa, ja jolle he kokoovat kaikki taivaan tähdet".
"Jack", sanoi insinööri nauraen, "minä en tosiaankaan ole tuntenut taipumustasi käyttämään rohkeita vertauksia".
"Ah, hra Starr, vertaukseni on aivan oikea. Katsokaapa vaan, eikö tähdet katoa sitä myöten kun kuu nousee. Minun täytyy siis otaksua, että ne putoavat kuuhun".
"Se on sama kuin jos sanoisit", virkkoi insinööri, "että kuu valollaan sammuttaa tähdet, ja sentähden ne häviävät hänen tieltään".
"Voi miten ihanaa kaikki on!" virkkoi Nell, jonka koko olento oli paljaana silmänä. "Mutta minä luulin kuun olevan aivan pyöreän?"
"Pyöreä se onkin, kun on täysi kuu", neuvoi James Starr, "se on silloin kuin sen asema on aivan aurinkoa vastapäätä. Mutta tänä yönä on se viimeisessä neljänneksessä, sillä on jo sarvet ja ystävämme Jackin hopea tarjotin on vaan rikkinäinen lautanen".
"Voi, hra Starr". huudahti Jack Ryan, "mikä sopimaton vertaus! Minä aioin juuri alottaa seuraavan laulun kuun kunniaksi:
"Öinen tähti, mi kulkiessas'
Ihastutat…"
"Mutta ei! Nyt se on mahdotonta. Lautanen on kokonaan hävittänyt runollisen innostukseni".
Sillä välin nousi kuu vähitellen taivaan rannalle. Sen edestä hävisi viimeisetkin sumut. Keskitaivaalla ja lännessä välkkyivät tähdet vielä mustalla pohjalla, joka vähitellen vaaleni kuun valossa. Nell katseli äänetönnä tuota ihmeellistä näkyä, hänen silmänsä kestivät vähintäkään haittaa tuntematta kuun vienoa hopeahohdetta, mutta hänen kätensä vapisi Harryn kädessä, kertoen mitä hän tunsi ja jota hän ei voinut sanoin selittää.