Grantonin pikku satamassa ei ollut kuin pari kolme kalastaja-venhettä, joita lahden laineet hiljaa kiikuttivat. Tuuli asettui sitä myöten kuin aamu alkoi koittaa. Ilma oli puhdistunut kaikista yöllisistä sumuista, ja kaikki ennusti huomispäivästä tulevan ihanimman elokuunpäivän, jota meren läheisyys vielä enemmän sulostuttaa ja raitistuttaa. Jotakin lämpimän höyryn tapaista irtautui taivaanrannasta, mutta se oli niin hienoa ja läpikuultavaa että auringon ensimmäinen säde sen ensi silmänräpäyksessä oli hajottava. Nuori tyttö taisi siis esteettömästi katsella meren suurenmoista näkyä, kun se näköpiirin rajalla yhdistyy taivaasen. Hänen näköpiirinsä laajeni, mutta hänen silmänsä eivät kokeneet tuota omituista vaikutusta, jonka valtameri herättää, kun valo näyttää työntävän kaikki rajoitukset äärettömiin saakka.
Harry tarttui Nellin käteen. He seurasivat molemmat James Starria ja Jack Ryania, jotka kulkivat pitkin autioita katuja, koska vielä oli niin varhainen aamu. Nellin mielestä näytti tämä Edinburgin etukaupunki ainoastaan olevan joukko ryhmitettyjä synkkiä ja pimeitä rakennuksia, jotka muistuttivat Coal-Cityä, sillä eroituksella kuitenkin, että tämän holvikatto oli paljon korkeampi ja täynnä kiiltäviä ja kimaltelevia pilkkuja. Hän kulki kepein askelin, eikä Harryn tarvinnut hiljentää askeleitaan pelosta, että Nell väsyisi.
"Etkö jo ole väsynyt?" kysyi Harry Nelliltä, kuljettuaan noin puolen tuntia.
"En", vastasi Nell. "Minusta tuntuu niinkuin ei jalkani koskisikaan maahan astuessani. Tuo taivas kohoaa niin korkealle ylitsemme, että tahtoisin lentää, jos minulla olisi siivet!"
"Pidä kiinni häntä!" virkkoi Jack Ryan. "Paras on että pidätämme täällä kiltin Nell-tyttömme. Muuten olen itsekin joskus tuntenut samaa halua, kun kauemman aikaa olen ollut kaivoksessa ja sitte nousen maan pinnalle".
"Nell", sanoi James Starr, "eikö avaruus tunnu sinusta äärettömälle syvyydelle, jonne tekisi mieli heittäytyä?"
"Tuntuu, hra Starr", vastasi nuori tyttö, "sille se juuri tuntuu.
Minusta tuntuu, niinkuin minua pyörryttäisi".
"Siihen kyllä totut, Nell", virkkoi Harry. "Sinä totut kyllä vielä ulkomaailman suunnattomaan avaruuteen, ja ehkäpä se vielä saattaa sinut unhottamaan pimeän ja synkän hiilikaivoksemme!"
"Ei koskaan, Harry!" sanoi Nell.
Ja hän peitti silmänsä kädellään, niinkuin olisi siten voinut paremmin muistiinsa johdattaa kaikkea mitä äsken oli jättänyt.