"Ah", huudahti insinööri, "minä tiedän edeltäpäin mihinkä loppupäätökseen tulemme".
"Mihinkä niin?"
"Me löydämme ilkityön todistuksia, vaan emme ilkityön tekijää".
"Ja kuitenkin hän on olemassa!" virkkoi Simo Ford. "Mutta missä hän piilee? Voisiko yksi ainoa niin pahansuopa olento, kuin hän, saada aikaan niin kamalaa yritystä syöstä kokonaisen järven meidän niskoihimme? Minä alan melkein Jack Ryanin tavoin uskoa, että joku kaivoshaltia meiltä tahtoo riistää hankitun omaisuutemme".
Nelliltä pidettiin tietysti niin paljon kuin mahdollista nämä keskustelut salassa. Mutta koko hänen käytöksensä osoitti kuitenkin, että hänen kasvatusperheensä huolet painoivat myöskin häntä. Hänen surulliset kasvonsa ilmoittivat sisällisiä taisteluja, joita hänellä oli kestettävinä.
Tultiin siihen päätökseen, että James Starr ynnä Simo ja Harry Ford lähtisivät sille paikalle, mistä vesi oli syöksynyt esiin, tutkiaksensa syyt tähän. Kenellekään he eivät virkaneet tuumastaan. Sille, joka ei olisi tuntenut kaikkia asianhaaroja, joihin James Starrin ja hänen ystävänsä ajatus perustui, olisi se näyttänyt varsin mahdottomalta.
Joku päivä sen jälkeen astuivat kaikki kolme pieneen veneesen, jota Harry meloimalla pani liikkeelle, ja lähtivät tarkastamaan niitä luonnon muodostamia patsaita, jotka kannattivat sitä osaa maanpinnasta, johon Katrine-järven syvennys oli koverrettu.
Tämä tutkimus näytti heidän epäluulonsa oikeutetuksi. Patsaiden kimppuun oli käyty kaivoskuokalla. Mustentuneita jälkiä siitä oli vielä näkyvissä, sillä vesi oli valumalla alempiin kaivoksen osiin jonkun verran alennut, niin että nuo mainitut patsaat olivat näkyvissä juureen asti.
Holvin katon lohkemista oli siis edeltäpäin ajateltu ja ihmisen käsi oli sen aikaan saanut.
"Ei voi enään epäillä", sanoi James Starr. "Ja kukapa tiesi, mitä olisi tapahtunutkaan, jos lohkeema ei olisi avannut tietä tuolle järvelle, vaan meren vedelle?"