"Niinpä, niin", virkkoi vanha kaivosmestari ylpeällä äänellä, "ei mitään vähempää kuin meri olisi tarvittu upottamaan meidän Uutta Aberfoylea. Mutta vieläkin kerran, mikä etu voi jollain elävällä olennolla olla meidän työmme ehkäisemisestä?"
"Se on aivan käsittämätöntä!" vastasi James Starr. "Täällä ei ole vaikuttamassa joukko halpoja pahantekijöitä, joiden tarkoitus muka olisi rotkosta, jossa he piilevät, levitä ympäri maan rosvoamaan ja ryöstämään. Näiden kolmen vuoden kuluessa olisivat sellaiset asukkaat varmaan tulleet ilmi. Eivätkä nämä myöskään ole, niinkuin toisinaan olen uskonut, salakulettajia tai väärän rahan tekijöitä, jotka jossain tämän mahdottoman ontelon vielä tuntemattomassa sopukassa kokisivat salata rikoksellista tointansa, ja sentähden tahtoisivat saada meidät täältä pois. Sellaiset ammattilaiset eivät toimi ainoastaan kootaksensa kiellettyä tavaraansa. Päivän selvä on kumminkin, että joku leppymätön vihollinen on vannonut Uudelle Aberfoylelle häviöä, ja että joku hänen todellinen tai luuloiteltu etunsa vaikuttaa, että hän kaikilla mahdollisilla keinoilla koettaa sammuttaa vihaansa meitä kohtaan. Varmaankin liian voimaton voidaksensa toimia julkisesti, valmistaa hän pimeässä väijytyksiään, mutta hänen osoittama älykkäisyytensä tekee hänet pelättäväksi olennoksi. Hän tuntee, ystäväni, paremmin kuin me salaisimmatkin sopukat tässä meidän alueessamme, kun hän niin kauan on voinut pysyä salassa kaikilta meidän tutkimuksiltamme. Se on, Simo, varmaankin joku meidän ammattiimme kuuluva mies, ja vielä lisäksi varsin taitava kaivosmies. Kuulkaa, onko teillä koskaan ollut vihamiestä, jota te voisitte epäillä? Miettikää asiaa tarkasti. Löytyy vihasta kiihottuneita ihmisiä, joita ei mikään ajan pituus voi parantaa. Johtakaa mieleenne kaukaisimmankin elämänne tapahtumat, jos niin tarvitaan. Kaikki mitä täällä on tapahtunut on kylmän ja kärsivällisen mielettömyyden tekoa, jonka keksimiseksi teidän täytyy ajatella vanhimpiakin muistojanne".
Simo Ford ei vastannut. Mutta kunnollinen kaivosmestari näkyi vilpittömästi tarkastavan koko kulunutta elämäänsä, ennenkuin hän tahtoi vastata. Viimein nosti hän jälleen päänsä sanoen:
"Ei, jumaliste, en minä eikä Madge ole tehnyt kenellekään ihmiselle mitään pahaa. En usko, että meillä voi olla ainoatakaan vihamiestä!"
"Ah, jospa Nell vaan tahtoisi puhua!" huudahti insinööri.
"Herra Starr ja te, minun isäni", virkkoi Harry, "pitäkäämme, minä pyydän, vielä joku aika tutkimuksemme kaikilta muilta salassa. Älkää kysykö Nelli paraltani! Tiedän, että synkät ajatukset jo muutenkin häntä vaivaavat ja kiusaavat. Olen varma siitä, että hänen povessaan piilee salaisuus, josta se on pakahtua. Jos hän on vaiti, niin se on sentähden, että hänellä ei ole mitään sanottavaa, tai sentähden ett'ei hän luule saattavansa mitään ilmaista. Emme voi epäillä hänen sydämestänsä toivovan meidän, meidän kaikkien parastamme. Kun hän vasta kertoo minulle, mitä tähän asti on pitänyt meiltä salassa, saatte tekin siitä heti tiedon".
"Olkoon menneeksi, Harry", vastasi insinööri, "mutta jos Nell jotakin tietää, on hänen vaitiolonsa peräti käsittämätön".
Ja kun Harry aikoi jatkaa entistä puhettansa, lisäsi insinööri:
"Ole huoletonna, me emme virka mitään sille, joka on tuleva sinun vaimoksesi".
"Ja joka nyt kohtakin tulee siksi, jos te suvaitsette isäni".