"En mitään, en mitään … hra Starr", vastasi välttäen Harry, jonka katse oli muuttunut tarkastelevaksi, niinkuin olisi tahtonut katsoa noiden paksujen seinäin läpi. "Jatkakaamme vaan matkaamme. Minä pyydän, nojautukaa käsivarteeni, niin ette tarvitse pelätä kompastuvanne".
"Olkoon menneeksi, niinkuin tahdot, Harry",
Heidän näin eteenpäin kulkiessansa, Harry tuon tuostakin aina katsoi taaksensa, samalla kuin asetti lamppunsa niin, että sen valo sattui syvälle kaivokseen.
"Olemmeko kohta perillä?" kysyi insinööri.
"Korkeintaan 10 minuutin kuluttua".
"Hyvä".
"Mutta", jupisi Harry, "se oli kaikissa tapauksissa hyvin kummallista. Tämä oli ensikerta, kuin se minulle tapahtui. Olipa niin ja näin, ett'ei kivi pudonnut juuri silloin kuin meidän oli siitä kulkeminen…"
"Se oli ainoastaan sattumus, Harry".
"Sattumusko!" vastasi nuori mies ja pudisti päätään. "Niin … sattumus…"
Harry seisahtui. Hän kuunteli.