"Katsokaa itse isäni".
Harry ei ollut erehtynyt. Lampun valossa nähtiin varsin hyvin liitokset. Seinässä näkyi pitkä, valkoinen, nykyään laitettu kittijuova, jota huonosti peitti ohut hiiliporo-kerros.
"Hän!" sanoi Harry. "Se ei voi olla kukaan muu kuin hän!"
"Hän?" kertoi Simo Fordkin.
"Niin!" virkkoi nuori mies, "se salainen olento, joka oleskelee täällä meidän alallamme, jota satoja kertoja olen väijynyt, saavuttamatta, tuon salaisen kirjeen — siitä olen varma — kirjoittaja, joka koetti estää teitä tulemasta yhtymäpaikalle, jonne isäni teitä kutsui, hra Starr, lyhyesti, hän, joka viskasi kiven päällemme Jarowin aukon käytävässä! Sitä ei käy enää epäileminenkään. Ihmiskäsi on tämän kaiken tehdyt!"
Harry puhui semmoisella varmuudella, että hänen vakuutuksensa heti valloitti insinöörinki. Vanha kaivosmestarikaan ei tarvinnut puolestaan vakuutusta. Ja olihan tässä kumoamaton todistus: kitillä tuketut raot, joista vielä edellisenä päivänä kaasu oli vapaasti päässyt purkautumaan.
"Ota kuokkasi, Harry", sanoi Simo Ford. "Nouse olkapäilleni, poikaseni.
Minulla on vielä tarpeeksi voimia kannattamaan sinua".
Harry ymmärsi asian. Hänen isänsä asettui kallioseinää varten. Harry kiipesi hänen olkapäilleen, niin että kuokkansa ulottui kittiin. Sitte alkoi hän voimakkaasti lyödä liuskakallioon, siihen paikkaan missä kittiä oli.
Pian huomattiin omituinen suhina, niinkuin champagni kuohuu korkin auaistua — ääni jota englannin kivihiilikaivoksissa nimitetään äänellisellä nimellä puff.
Harry vei lamppunsa lähellä rakoa…