"Silmänräpäys vielä!" virkkoi silloin James Starr. "Katsokaamme onko mitään muutosta tapahtunut ja purkautuuko kaasua yhä kallion liuskalevyjen välitse".
"Te olette oikeassa, hra Starr", vastasi Harry. "Se, joka eilen oli kitillä tukittu voi tänään olla samaten".
Madge istui ulkonevalla kivellä ja tarkasteli huolellisesti luolaa ja seinää, joka oli porattava.
Huomattiin kaikki olevan samassa kunnossa, kuin se edellisenä päivänä oli jäänyt. Ei vähintäkään muutosta nähty liuskalevyissä. Hiilihappoista vetykaasua tunkeusi esiin, vaikka aivan vähäisen. Syy siihen oli epäilemättä se, että kaasu edellisestä päivästä asti oli esteettömästi päässyt leviämään. Mutta purkautuvaa kaasua oli niin vähän, ett'ei se voinut sisällä olevan ilman kanssa muodostaa räjähtävää ainetta.
James Starr ja hänen kumppaninsa saattoivat siis vaaratta ryhtyä työhön. Ilma puhdistui näet, vähitellen, sitämyöten kuin se levisi Dochartin kaivoksen korkeimpiin osiin, ja niin laajalle levinnyt kaasu ei enää voinut vaikuttaa mitään räjähdystä.
"Työhön siis!" sanoi Simo Ford.
Ja pian alkoi vuorenseinä halkeilla hänen murtorautansa vahvoista iskuista.
Vuorenseinässä oli siinä kohden rapa- ja liuskakiven välissä vanukka-kiveä, niinkuin tavallisestikin hiilikerroksen suulla.
James Starr otti käteensä niitä palasia, jotka työase rikkoi vuoresta ja tarkasti niitä huolellisesti, toivoen löytävänsä niistä rahtusenkaan hiiltä.
Ensimmäinen työ kesti tuntikauden ja sen kautta saatiin syvä kovero vuorenseinään.