James Starr, Madge ja Simo Ford olivat, Harryn äänen kuultuaan, kulkeneet sen ahtaan aukon läpi, joka yhdisti Dochartin kaivoksen uuden hiilialan kanssa.
He tulivat ensin jokseenkin leveään käytävään. Olisi voinut luulla sen olevan ihmiskäden tekemän, kuokalla ja nokinraudalla muodostetun, että päästäisi lähemmäksi uusia kerroksia, voidakseen niissä työskennellä. Noiden tutkijoiden täytyi kysyä itseltään, eivätkö he jostain oudosta sattumuksesta olleet muutetut johonkin muinaisaikaiseen hiilialueesen, josta ei vanhimmillakaan kaivostyömiehillä ollut mitään tietoa.
Ei! geologiset kerrokset olivat "säästäneet" tätä käytävää silloin kuin sekundaari-kerrokset kokoontuivat toistensa päälle. Ehkäpä joku virta oli tässä kulkenut, jolloin ylempänä olevat vedet juoksivat alas vaipuneessa kasvimaailmassa; vaan nyt se oli niin kuiva, kuin jos se olisi ollut kaivettu muutama tuhat jalkaa alempana olevaan kraniitti muodostukseen. Mutta samassa kulki ilma siinä vapaasti — joka osoitti, että jotkut luonnon muodostamat ilmareiät yhdistivät sen ulkopuolella olevaan ilmakehään.
Tämä insinöörin havainto oli aivan oikea, ja hyvin voitiin tuntea, että ilman vaihto kulki varsin helposti uudessa kaivoksessa. Kaasua, jota nykyään vielä tunki läpi seinän, ei löytynyt, näyttipä siltä kuin olisi sitä ollut jossain nyt tyhjennetyssä syvennyksessä, jonkinlaisessa taskussa, sillä käytävän ilmassa ei siitä tuntenut jälkeäkään. Varovaisuudesta oli Harry kuitenkin ottanut mukaansa ainoastaan varolampun, jossa oli valoa kahdeksitoista tunniksi.
James Starr ja hänen seuralaisensa tunsivat täydellistä iloa. Heidän hartaimmat toiveensa olivat täydellisesti toteutuneet. Koko heidän ympäristönsä oli paljasta kivihiiltä. Syvästi liikutettuina eivät he sanoneet sanaakaan. Yksin Simo Fordkin hillitsi ihastuksensa. Hänen ilonsa ei tullut ilmi pitkissä lauseissa vaan lyhyissä huudahduksissa.
Ehkäpä olivat varomattomia, kun tunkeutuivat niin syvälle käytävään. Oh! he eivät ollenkaan ajatelleet takaisin menemistä. Käytävässä oli kulkeminen helppoa, siinä ei ollut koukkuja eikä kierroksia. Ei mikään syvennys sulkenut tietä, eikä mistään purkautunut myrkyllisiä höyryjä. Ei siis löytynyt mitään seisahtumisen syytä, jonka tähden kaikki tunnin ajan kulkivat eteenpäin.
Ja varmaan olisivat kulkeneet vieläkin kauemmaksi, jos eivät olisi saapuneet tuon leveän tien päähän, jota myöten olivat kulkeneet siitä asti, kuin astuivat tähän uuteen hiiliseutuun.
Käytävä vei suunnattomaan luolaan, jonka korkeutta ja syvyyttä ei voitu arvata. Kuinka korkealle kohosi tuo holvi, kuinka kaukana oli sen vastainen seinä? Pimeys, joka täällä vallitsi, esti heitä sitä näkemästä. Mutta lampun valossa voivat tutkijat kuitenkin huomata edessään — lammin, tahi järven —, jonka ihailtavat rannat paikottain kohoten korkeoiksi kallioiksi hälvenivät pimeyteen.
"Seis!" huudahti Simo Ford äkkiä seisahtuen. "Askel vielä ja me olisimme syöksyneet alas syvyyteen!"
"Levähtäkäämme siis, ystäväiseni", sanoi insinööri. "Se onkin tarpeen, sillä meidän täytyy muistaa, että meidän on kääntyminen takaisin teidän asuntoonne".