"Jumala sen suokoon!" vastasi James Starr. "Ja mitä hiilen luontoon tulee…"
"Erinomaista, hra James, erinomaista! Katsokaa itse!"
Näillä sanoin irroitti hän nokinraudalla palasen tuota mustaa kallionlohkaretta.
"Katsokaa! katsokaa!" huudahti hän ja vei sen lähemmäksi lampun valoa. "Pinnat ovat kiiltäviä. Oivallista hiiltä, siinä on niin paljo maapihka-ainetta. Ja kuinka helposti sitä saattaa eroittaa keskinkokoisiin kappaleihin, ja hiiliporoa ei synny paljo ensinkään. Hra James, 20 vuotta takaperin olisi tämä kerros ollut vaarallinen kilpailia Swansealle ja Cardiffille. Lämmittäjät tulevat vielä melkein tappelemaan siitä, ja vaikk'ei sitä ole vaikea lohkaista kaivoksesta, ei se siltä ole käypä kaupaksi huokeammasta hinnasta".
"Niin on todellakin", sanoi Madge, joka oli saanut hiilikappaleen käteensä, ja asiaa ymmärtäväisen katseella sitä tarkasteli. "Oivallista kivihiiltä… Ota tuo pala mukaasi kotiin, Simo. Tahdon, että ensimmäinen kappale palaa meidän patamme alla".
"Oikein puhuttu, eukkoseni!" virkkoi vanha kaivosmestari, "ja saatpa nähdä, ett'en ole erehtynyt".
"Herra Starr", kysäsi nyt Harry, "tiedättekö tämän käytävän ilmasuuntaa, mitä ilmaa kohti se kulkee?"
"En, poikaseni", vastasi insinööri. "Jos minulla olisi kompassi, niin voisin määrätä sen yleisen suunnan. Mutta ilman kompassitta olen täällä kuni merimies sumuisella merellä, kun auringon näkymättömyys estää häntä määräämästä missä hän on".
"Sehän on selvää, hra Starr", sanoi Simo Ford, "mutta, minä pyydän, älkää verratko meidän asemaamme merimiehen asemaan, jolla aina ja joka paikassa on pohjaton syvyys jalkainsa alla! Me seisomme lujalla maalla, emmekä tarvitse pelätä kumoon kaatumista".
"Kunnon Simo", virkkoi James Starr, "minä en suinkaan tahdo vähentää Uuden Aberfoylen ansioita sopimattomilla vertauksilla! Minä vaan aioin sanoa yhden seikan ja se on: ett'emme tiedä, missä olemme".