Kalastaja ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun Jack Ryan parkasi kovasti. Oliko laivaväki kuullut sitä? Kaikissa tapauksissa oli laivan jo myöhäistä suoriutua niistä kuohuista, jotka valkoisina välkkyivät pimeässä.
Mutta se ei ollutkaan, niinkuin olisi voinut luulla, viimeinen varoitus, jonka Jack Ryan koetti antaa vaarassa olevalle laivalle. Hän kääntyi silloin selin mereen päin. Hänen kumppaniensa silmät olivat myös kiinnitetyt erääsen paikkaan maalla.
Se oli Dundonaldin linna. Pitkä tulen liekki vääntelihe ja mutkistelihe tuulessa, vanhan tornin huipulla.
"Tulinainen!" huusivat kauhistuksella kaikki nuo taikauskoiset skotlantilaiset.
Totta puhuen, tarvittiin jommoinenki mielikuvitus, huomatakseen tuliliekissä mitään ihmisen muotoista. Kovan tuulen heiluttamana oli se toisinaan melkein lentää pois tornin huipulta ja oli jo melkein sammumaisilIaan, vaan seuraavassa silmänräpäyksessä kiinnitti se taaskin sinertävän kärkensä tornin huippuun.
"Tulinainen! Tulinainen!" huusivat peljästyneet kalastajat ja talonpojat.
Kaikki selvisi nyt. Laiva, joka sumussa oli kulkenut väärää suuntaa ja joutunut pois kulku-väylästä luuli Dundonaldin tornin huipulla liehuvaa liekkiä Irvinen valotorniksi. Se luuli olevansa lahden suulla, joka oli 2 penik. pohjoisempana, ja kulki suoraan maata kohden, jossa sillä ei ollut oleva mitään turvapaikkaa.
Mitäpä voitiinkaan tehdä sen pelastukseksi, jos mikään pelastus enää oli mahdollinenkaan? Ehkäpä olisi ollut paras kiivetä ylös raunioille ja koettaa sammuttaa liekki, ett'ei sitä kauemmin luultaisi Irvinen valotorniksi!
Niin olisi tosiaankin ollut tehtävä ja vieläpä viivyttelemättä; mutta kukapa noista skotlantilaisista olisi tullut sitä ajatelleeksikaan, ja lisäksi, kenellä heistä olisi ollut kyliin rohkeutta taistella Tulinaisen kanssa? Ehkäpä Jack Ryan, sillä hän oli rohkea, ja vaikka taikauskonsa olikin suuri, ei se voinut estää häntä jalomielisestä työstä.
Vaan jo oli myöhäistä. Hirveä ryske kuului kesken luonnon voimain pauhinaa.