Jack Ryan piti tavallisesti lampun, jota hän käytti kaivoksessa käydessään, piilossa eräässä nurkassa, lähellä ylimmäisten tikapuitten pengertä.
Lamppu oli kadonnut.
"Kas tuossa ensimmäinen vastoinkäyminen!" mutisi Jack Ryan itsekseen ja alkoi käydä levottomaksi.
Mutta sitte jatkoi hän heti epäilemättä, niin taikauskoinen kuin olikin:
"Minä menen alas, vaikka siellä olisikin synkeämpi pimeys kuin helvetissä!"
Ja hän alkoi astua alas noita monia pitkiä portaita.
Tarpeenpa olikin, ett'ei Jack Ryan ollut vielä ennättänyt unhottaa kaivosmies-tapojaan ja että hän perin pohjin tunsi Dochartin kaivoksen, uskaltaaksensa lähteä niin vaaralliselle matkalle. Hän astui muuten hyvin varovasti. Hän tunnusteli jalallaan jokaista porras-astetta, muutamat niistä olivat toukan kaivamia. Yksi ainoa harha-askel olisi tuottanut surmaavan putouksen 1,500 jalan syvyyteen. Jack Ryan laski jokaisen väli-penkereen, josta hän kulki tullaksensa alikerrokseen. Hän tiesi, ett'ei hänen jalkansa tavannut kaivoksen pohjaa ennenkuin oli kulkenut kolmekymmentä pengertä. Kun hän kerran oli sinne asti päässyt, ei hänen mielestään ollut vaikea löytää tie huoneisin, jotka, niinkuin lukija tietää, olivat rakennetut suureen käytävän päähän.
Jack Ryan tuli kahteenkymmenenteen kuudenteen penkereesen, ja oli siis noin 200 jalkaa ylempänä syvyyden pohjaa.
Hän laski jalkansa alas tunnustellakseen kahdenkymmenennen seitsemännen portaan ensi astetta. Mutta säärensä heilui vaan ilmassa, löytämättä mitään tukipaikkaa.
Jack Ryan laskeutui polvilleen. Hän tahtoi kädellään tavoitella portaiden päätä. Turhaan.