Se oli siis jonkinlainen työmieskylä, joka oli muodostunut Malcolm-järven rannoille. Pieni, St. Gilesin pyhimykselle rakennettu kappeli kohosi muiden rakennusten yli korkean kallion huipulla, jonka juurta maanalaisen järven laineet huuhtoivat.
Luonnollista oli siis, että Coal-Cityn asukkaat olivat ylpeät kodistansa. Harvoin he lähtivätkin työkaupungista, ollen siinä kohden Simo Fordin kaltaisia, joka ei koskaan lähtenyt sieltä. Vanha kaivosmestari väitti, että "tuolla ylhäällä" aina satoi, ja koska tämä tosiaankin on kuningaskuntain ilma-alan mukaista, täytyi myöntää hänen olleen melkein oikeassa. Uuden Aberfoylen perheet siis viihtyivät hyvin. Kolmen vuoden kuluessa olivat he hankkineet itselleen jonkin verran varallisuutta, jota eivät kreivikunnan pinnalla koskaan olisi voineet koota. Monta lasta, jotka olivat syntyneet samaan aikaan, kuin työt kaivoksessa uudestaan alkoivat, eivät vielä olleet hengittäneet ulkoilmaa.
Sentähden sanoikin Jack Ryan:
"Kahdeksantoista kuukautta on kulunut siitä, kuin heidät vieroitettiin äideistään, eivätkä vielä ole nähneet päivän valoa".
Yksi niistä, jotka ensimmäiseksi riensivät kaivokseen insinöörin kutsumuksesta, oli Jack Ryan. Tuo iloinen nuorukainen oli pitänyt velvollisuutenaan uudestaan ruveta entiseen ammattiinsa. Melrosen maatila oli siis kadottanut entisen pillipiiparinsa. Mutta sentähden Jack Ryan ei kuitenkaan herennyt laulamasta. Päinvastoin, Uuden Aberfoylen kaiku usein sai koettaa vahvoja kivikeuhkojaan vastatessaan hänen lauluihinsa.
Jack Ryan oli muuttanut Simo Fordin uuteen huvilaan. Hänelle oli tarjottu oma kamari, jonka hän, suora ja kursailematon kun oli, heti otti vastaan. Vanha Madge piti hänestä paljon hänen rehellisen luontonsa ja iloisen mielensä tähden. Hänellä oli aivan sama ajatus kuin Jack Ryanillaki ylenluonnollisten olentojen suhteen, jotka oleskelivat kaivoksissa ja kun he olivat kahden kesken, kertoivat he toisilleen hirvittäviä juttuja. Jack Ryan oli tervetullut vieras huvilaan. Hän olikin hyvä mies ja oiva työntekijä. Kuuden kuukauden kuluttua siitä, kuin hän uudestaan aloitti työnsä kaivoksessa, pantiin hänet erityisen työmies-osaston esimieheksi alhaalla syvyydessä.
"Se oli hyvin tehty, hra Ford", sanoi hän muuanna päivänä muuttonsa jälkeen kaivokseen. "Te olette löytäneet uuden alueen, ja jos olitteki menettämäisillänne hengen tuon löydön tähden, niin olikin se sen arvoinen".
"Oli kyllä, Jack, ja vieläpä olemme tehneet hyvät asiat!" vastasi vanha kaivosmestari. "Mutta ei hra Starr, enkä minäkään, koskaan voi unhottaa, että meidän on sinua kiittäminen henkemme pelastuksesta."
"Ei minua", keskeytti Jack Ryan, "vaan omaa Harry poikaanne, koska hänelle juolahti mieleen vastaanottaa kutsumustani Irvinejuhlaan…"
"Eikä kuitenkaan lähtenytkään sinne, eikö niin?" puuttui Harry puheesen ja puristi kumppaninsa kättä. "Ei, Jack, sinua, jonka haavat tuskin olivat parantuneet, vaan kuitenkaan et viivytellyt päivää, et tuntiakaan, sinua meidän tulee kiittää siitä, että meidät vielä elävinä löydettiin täällä alhaalla".