Kulkiessaan näin ympäri oli Harryssä melkein vastustamattomasti pysynyt toivo, että hän joskus vielä tapaisi tuon salaperäisen olennon, jonka ilmaantuminen todellisuudessa enemmän kuin mikään muu oli pelastanut hänet ja omaisensa. Oliko hänen aikeensa onnistuva? Kyllä, varmaan, jos hän voisi luottaa aavistuksiinsa. Ei, jos päätti asiaa sen vähäisen menestyksen mukaan, joka hänellä tähän asti oli ollut.
Yritystä, joka ennen Uuden Aberfoylen löytöä tehtiin vanhan kaivosmestarin perheen hävittämiseksi, ei oltu uudistettu.
Näin kului aika tuossa omituisessa paikkakunnassa.
Ei kuitenkaan saa luulla elämän alhaalla Coal-Cityssä kuluneen yksitoikkoisesti, ei edes silloinkaan, kun tuskin pääpiirteet siihen olivat vedetyt.
Ei suinkaan. Tuo väestö, jolla oli yhteiset pyrinnöt, melkein yhtäläinen varallisuus, oli kuin yksi suuri perhe. Jokainen tunsi toisensa, ja he olivat likeisessä kanssakäymisessä toistensa kanssa, eikä kenenkään tehnyt mieli lähteä huvitusta hakemaan "tuolta ylhäältä".
Muuten olikin heillä useampina sunnuntaina kävelymatkoja aukoissa, huviretkiä järvillä ja lammeilla, ne olivat todellisia huveja.
Usein kuultiin myöskin säkkipillin äänen kajahtelevan Malcolm-järven rannoilla. Skotlantilaiset kiiruhtivat sinne kansallis-soittokoneen kutsuvan äänen kuultuaan. Tanssittiin, ja semmoisina päivinä oli Jack Ryan, joka oli puettu ylänkömaalaisten pukuun, juhlan kuningas.
Lyhyesti, tästä kaikesta oli seuraus, Simo Fordin sanojen mukaan, että Coal-City vähitellen voi kilpailla Skotlannin pääkaupungin kanssa, jota talven kylmyys, kesän helle, huono ilma-ala ja tehdas-savulla sekoitettu ilma rasittaa, jonka tähden sitä syystä nimitetään Old-Reeky.
Neljästoista Luku.
Hengen vaarassa.