Näin ollen, oli luonnollisesti Simo Fordin perhe erittäin tyytyväinen: sen hartaimmat toiveet olivat tulleet täytetyiksi. Mutta huomattiinpa kuitenkin, että Harry, joka luonnostaan oli synkkä ja umpimielinen, kävi yhä "kiinteemmäksi", niinkuin Madge sanoi. Jack Ryanin ei onnistunut saada häntä "irti" puheliaalla ja iloisella luonteellaan.
Eräänä sunnuntaina kesäkuussa kävelivät ystävykset yhdessä edestakaisin Malcolm-järven rannalla. Coal-City vietti lepopäiväänsä. Ulkona raivosi myrsky. Lämmin huuru nousi maasta kovan sateen vaikutuksesta. Tuskinpa voitiin hengittääkään ylhäällä kreivikunnan pinnalla.
Coal-Cityssä sitävastoin vallitsi täydellinen rauha, ilma oli lauhkea, ei satanut eikä tuullut. Siellä ei tuntunut vähintäkään luonnon voimain raivosta ulkoa. Osa kävelyllä olijoita Stirlingistä ja sen ympäristöstä olivat menneet kaivoksen syvyyteen vilvoittelemaan.
Sähkö-auringot levittivät kirkasta valoaan ympäriinsä, jota Britannian aurinko, joka oli paksummassa sumupeitossa, kuin pyhäauringon sopii olla, varmaan heitä kadehti.
Jack Ryan huomautti Harrylle noita meluavia vierasjoukkoja. Mutta Harry tuskin kuuli hänen puhettaan.
"Katsohan toki, Harry!" huudahti Jack Ryan. "Miten mielellään he tulisivat meitä tervehtämään. No, kumppani, heitä pois vähäksi aikaa surulliset mietteesi ja ole kohtelias isäntä. Muuten saatat nuo ihmiset siihen luuloon, että me muka kadehdimme heidän osaansa!"
"Jack", sanoi Harry, "elä minusta huoli! Sinä olet iloinen kahdenki puolesta, ja siinä on kylläksi".
"Peijakas vieköön!" sanoi Jack Ryan, "jos ei sinun surumielisyytesi viimein tartu minuunkin. Silmiäni himmentää, huuleni kuivuvat, nauru tarttuu kurkkuun, ja laulut katoo muististani! Kuules, Harry, miten onkaan oikeastaan laitasi?"
"Senhän sinä tiedät, Jack".
"Yhäti vaan sama ajatus?"