Mutta tuo rehellinen poika ei voinut olla omalla tavallaan noita tapahtumia selittämättä. Kun hän hyvin tiesi, ett'ei Harry koskaan myöntäisi minkään ylenluonnollisen olennon vaikutusta, muistutti hän sitä tapausta, joka ei näyttänyt olevan yhtäpitävä noiden nurjamielisten kanssa Fordin perhettä kohtaan.
"No niin, Harry", sanoi hän, "joskin minun täytyy myöntää sinun olevan oikeassa muutamissa seikoissa, etkö kuitenkin usko niinkuin minäkin, että joku hyvä haltia, kantamalla teille vettä ja leipää, olisi voinut pelastaa teidät…"
"Jack", keskeytti hänet Harry, "se armelias olento, jonka sinä tahdot tehdä ylenluonnolliseksi, on yhtä varmasti todellinen kuin tuo pahantekijäkin, ja minä etsin heitä molempia, jos olisivatkin näiden kaivosten äärimmäisissä, salaisimmissa syvyyksissä!"
"Mutta onko sinulla minkäänlaista merkkiä, joka opastaisi sinua tiedustelemisissasi?" kysyi Jack Ryan.
"Ehkäpä", vastasi Harry. "Kuules kun kerron. Noin peninkulman päässä täältä, Uuden Aberfoylen länsi osassa, Lomondin maanpinnan alla, löytyy luonnon muodostama kaivos aukko, joka tunkeutuu pystysuoraan alas sisimpään hiilikerrokseen. Kahdeksan päivää takaperin aioin tiedustella tuon aukon syvyyttä. Mutta samassa kuin laskin luotini alas, tuntui minusta kumartuessani aukkoon, kuin olisi ilma siellä alhaalla muutamasta siipiparin voimakkaasta liikkeestä käynyt kovaan liikkeesen".
"Joku lintu oli varmaankin eksynyt kaivoksen alimpiin käytäviin", virkkoi Jack Ryan.
"Eipä niinkään, Jack", vastasi Harry. "Tänä aamuna menin uudestaan kaivos-aukolle, ja silloin olin kuulevinani jonkunlaista huokailemista…"
"Huokailemista!" sanoi Jack. "Sinä erehdyit, Harry! Se oli ilman liike … jos se ei ollut joku peikko…"
"Huomenna, Jack, minä kyllä tiedän, mitä minun on tehtävänä", sanoi
Harry.
"Huomenna?" virkkoi Jack ja katseli kummastellen kumppaniansa.