Setä Prudence ja Phil Evans, jotka olivat siirtyneet keulan puolelle, katselivat myös Tom Turnerin osoittamaa pistettä. Robur käski tuoda merikiikarinsa ja alkoi pitää tarkasti silmällä nähtyä esinettä.
— Se on vene, hän sanoi, — ja siitäkin olen varma, että veneessä on ihmisiä.
— Haaksirikkoisia? Tom Turner huudahti.
— Niin juuri, joiden on kaiketi täytynyt lähteä laivastaan, Robur vastasi, — onnettomia miesparkoja, jotka eivät enää tiedä, missä päin on maata ja jotka ovat kuolemaisillaan nälkään ja janoon. No niin, Albatrossista ei saa sanoa, ettei se edes yrittänyt auttaa heitä.
Annettiin heti käsky koneenkäyttäjälle ja hänen molemmille apulaisilleen. Ilma-alus alkoi verkalleen painua, ja vetopotkurit kiidättivät sitä hyvää vauhtia pohjoiseen.
Siellä oli todellakin vene. Sen purje roikkui velttona pitkin mastoa. Kun ei tuullut, sitä ei enää voinut ohjata, eikä kukaan sen miehistä näkynyt jaksavan pidellä airoa.
Veneen pohjalla lojui viisi miestä nukuksissa tai uupumuksen kangistamina, elleivät jo olleet kuolleet.
Saavuttuaan heidän kohdalleen Albatross laskeutui hitaasti.
Peräpuolella voitiin silloin veneen kyljessä lukea sen laivan nimi, johon se oli kuulunut, Jeanette, kotoisin Nantesista, ranskalainen alus, joka miehistön oli täytynyt hylätä.
— Ohoi! Tom Turner huusi.