Sillä kuinka suuri olikaan esimerkiksi Nadarin Géant niminen pallo? Ainoastaan 6000 kuutiometriä. Entä sitten John Wisen ilmapallon tilavuus? 20.000 kuutiometriä. Kuinka paljon veti Giffardin ilmapallo vuoden 1878 näyttelyssä? 25.000 kuutiometriä, sillä sen säde oli kahdeksantoista metriä. Verratkaapa näitä kolmea ilmapalloa Weldon Instituutin kojeeseen, jonka kuutiomäärä oli numeroin lausuttuna 40.000 kuutiometriä, ja silloin voinette käsittää, että setä Prudencella ja hänen tovereillaan oli jonkin verran aihetta ylpeyteen.
Koska tämän pallon tarkoituksena ei ollut tutkia ilmapiirin ylimpiä kerroksia, sen nimeksi ei pantu Excelsior [korkeammalle (lat.)], jollaista laatusanaa pidettiin hieman liiaksi kunniassa Amerikan kansalaisten kesken. Ei, vaan sen nimenä oli yksinkertaisesti Go-ahead, mikä merkitsi "eteenpäin" — eikä sen enää tarvinnut muuta kuin todistaa nimensä oikeutuksen tottelemalla kapteeninsa kaikkia ohjausliikkeitä.
Tähän aikaan oli sähkö-dynamokone saatu jo melkein valmiiksi sen toimintaperiaatteen mukaan, joka selvitettiin Weldon Instituutin ostamassa patentissa. Voitiin siis arvioida, että enintään kuuden viikon kuluttua Go-ahead lähtisi lentämään avaruuden halki.
Mutta kuten on edellä nähty, kaikkia mekaniikan vaikeuksia ei sittenkään ollut vielä voitettu. Seuran monituisissa kokouksissa oli uutterasti pohdittu, ei potkurin muotoa tai kokoa, vaan sen kysymyksen lopullista ratkaisemista, pitikö potkuri sijoittaa koneen taakse, kuten olivat menetelleet Tissandier-veljekset, vai sen eteen, kuten oli tehty kapteenien Krebsin ja Renardin koneessa. Tarpeetonta on lisätä, että tässä väittelyssä molempien järjestelmien kannattajat olivat joskus joutuneet käsirysyynkin. Etupotkurin puoltajien ryhmä oli yhtä monilukuinen kuin takapotkurin ystävät. Setä Prudence, jonka olisi puheenjohtajana pitänyt ratkaista äänten mennessä tasan mutta joka lienee ollut professori Burdanin oppilas, ei ollut kyennyt määrittelemään kantaansa.
Näin oli siis mahdotonta päästä mihinkään päätökseen, ja yhtä mahdotonta oli panna potkuria paikalleen. Tätä pulmaa voisi kestää kauan, ellei hallitus sekaantuisi asiaan. Mutta tiedossa onkin, ettei Yhdysvalloissa hallitus mielellään puutu yksityisten hommiin eikä välitä siitä, mikä ei koske sitä itseään. Siinä se tekeekin oikein.
Tällä kannalla olivat asiat, ja puheena oleva kesäkuun 12. päivän kokous uhkasi jäädä loputtomaksi tai oikeastaan loppua mitä kauheimpaan mellakkaan, jolloin solvauksia sateli puolelta ja toiselta, solvausten jälkeen tuli nyrkiniskuja, nyrkiniskujen jälkeen kepinlyöntejä, kepinlyöntien jälkeen revolverinlaukauksia, mutta silloin, seitsemän minuuttia yli puoli yhdeksän illalla, sattui odottamaton välikohtaus.
Puheenjohtajan pöydän luo astui Weldon Instituutin vahtimestari tyynesti ja kylmäverisesti, kuten poliisi keskelle kansankokouksen myrskyä, ja toi erään käyntikortin. Sitten hän jäi odottamaan, mitä määräyksiä setä Prudence suvaitsisi antaa.
Setä Prudence pani mylvimään höyrytorven, jota käytettiin puheenjohtajan kellona, sillä itse Kremlinkään kirkonkello ei olisi riittänyt hänelle. Mutta mellakka ei ottanut siitä tauotakseen, vaan yltyi yhä. Silloin puheenjohtaja otti hatun päästään, ja nyt saatiin tällä äärimmäisellä keinolla meteli hieman vaimentumaan.
— Eräs tiedonanto! sanoi setä Prudence, otettuaan aika hyppysellisen nuuskaa rasiastaan, joka hänellä aina oli mukanaan.
— Puhukaa, puhukaa! vastasi yhdeksänkymmentäyhdeksän ääntä, sattumalta kerrankin yksimielisiä.