Näin oli käynyt selville, että vaikka ohjattavat ilmapallot olivatkin hieman edistyneet nopeuden puolesta, kuitenkin vielä kapteenien Krebsin ja Renardin ylistettyjen kokeidenkin jälkeen voitiin töin tuskin kestää tavallista tuulta. Sen vuoksi oli näitä ilmassa liitäviä kulkuneuvoja toistaiseksi mahdotonta ottaa varsinaiseen käytäntöön.
Oli miten oli, mutta samalla kun yritettiin ratkaista ilmapallojen ohjauskysymystä ja keksiä sellaisia keinoja, joiden avulla niille saataisiin riittävä nopeus, oli moottorien kehittämisessä edistytty paljon ripeämmin. Höyrykoneet, jollaisia käytti Henri Giffard, samoin kuin Dupuy de Lômen turvautuminen lihasvoimaan, olivat vähitellen väistyneet sähkömoottorien tieltä. Kun Tissandier-veljekset käyttivät moottorissa sähköparistoja, joissa jännite saatiin kaliumbikromaatilla, kulki ilmapallo neljän metrin nopeudella sekunnissa. Kapteenien Krebsin ja Renardin dynamokoneet, jotka kehittivät kaksitoista hevosvoimaa, lisäsivät ilmapallon nopeutta keskimäärin kuuteen ja puoleen metriin.
Tällä tavalla moottoria yhä parannellen olivat insinöörit ja sähkömiehet yrittäneet päästä yhä lähemmäs sitä päämäärää, jota voisi kutsua hevosvoimaksi kellonkuoressa. Vähitellen olikin saatu vielä parempia tuloksia kuin kapteenien Krebsin ja Renardin paristolla, jonka salaisuutta he eivät paljastaneet, ja heidän jälkeensä olivat ilmapurjehtijat voineet käyttää sellaisia moottoreita, joiden paino kävi yhä keveämmäksi, samalla kun voima kasvoi.
Ilmapurjehduksen harrastajilla, jotka uskoivat ohjattavien ilmapallojen käyttökelpoisuuteen, oli siis kylläkin ainetta optimismiin. Kuitenkin oli paljon myös niitä järkeviä miehiä, jotka eivät ottaneet uskoakseen, että näistä kulkuneuvoista olisi todellista hyötyä. Ja olihan asia niin, että jos pallo tapasi ilmassa jonkin tukipisteen, niin tämä kuului samaan piiriin, jossa se itse kokonaan kellui. Kuinka siis sen massa, joka oli ilmavirtauksille alttiina, voisi vastustaa edes keskinkertaisia tuulia, vaikka työntövoima olisi kuinkakin voimakas?
Se kysymys tuli aina esille; mutta toivottiin että se voitiin ratkaista käyttämällä entistä isompia koneita.
Kun keksijät näin ponnistelivat valmistaakseen voimakkaan ja kevyen moottorin, kävi piankin ilmi, että amerikkalaiset olivat päässeet kaikkein lähimmäs tämän ongelman ratkaisua. Eräältä bostonilaiselta kemistiltä, jonka nimi oli siihen aikaan tuntematon, oli ostettu käyttöoikeus uuteen hänen keksimäänsä dynamokoneeseen. Siinä oli voimalähteenä myös sähköparisto, mutta sen rakenne oli toistaiseksi salaisuus. Mitä huolellisimmilla laskelmilla, äärimmäisen täsmällisesti piirretyillä käyrillä voitiin todistaa, että tämä koje joka sai sopivan suuruisen potkurin toimimaan, mahdollisti ilmapallolle vähintään kahdeksantoista, jopa kahdenkymmenenkin metrin sekuntinopeuden.
Sepä olisi todella ollut suurenmoista!
— Eikä se käy kalliiksikaan! oli setä Prudence lisännyt jättäessään keksijän käteen, asianmukaisesti laadittua kuittia vastaan, viimeisen tukun niitä sadantuhannen dollarin seteleitä, joilla hänen keksintönsä palkittiin.
Silloin Weldon Instituutti oli ryhtynyt viipymättä toimiin. Kun oli puhe kokeesta, josta voi olla jotakin käytännöllistä hyötyä, heltisi raha helposti amerikkalaisten taskuista. Varoja karttui runsaasti, eikä sitä varten edes ollut tarpeellista perustaa osakeyhtiötä. Kun oli julkaistu ensimmäinen kehotus yleisölle, karttui seuran kassakaappiin kolmesataatuhatta dollaria — mikä vastasi runsaasti puolitoista miljoonaa frangia. Työt aloitettiin Yhdysvaltain kuuluisimman ilmapurjehtijan Harry W. Tinderin johdolla. Tämän miehen nimen oli ikuistanut kolme ilmaannousua tuhannen joukosta: ensimmäinen, jolloin hän oli noussut kahdentoistatuhannen metrin korkeuteen, siis ylemmäs kuin Gay-lussac, Coxwell, Sivel, Crocé-Spinelli, Tissandier, Glaisher; toinen, jolloin hän oli kulkenut poikki koko Amerikan, New Yorkista San Franciscoon, voittaen siten matkan pituudessa monella sadalla kilometrillä Nadarin, Godardin ja monta muuta kokeilijaa, lukuunottamatta John Wiseä, sillä tämä oli purjehtinut tuhatsataviisikymmentä peninkulmaa Saint-Louisista Jeffersonin piirikuntaan; vihdoin kolmas, joka oli päättynyt hirvittävään putoamiseen neljän ja puolen sadan metrin korkeudesta, hänen saamattaan muuta vammaa kuin että oikea ranne nyrjähti, kun sitä vastoin vähemmän onnellinen Pilâtre de Rozier oli pudottuaan vain parisataa metriä menettänyt henkensä.
Siihen aikaan, jolloin tämä kertomus alkaa, voitiin jo päätellä, että Weldon Instituutti oli toiminut varsin ripeästi. Turnerin telakalla Philadelphiassa lojui suunnattoman iso, pitkulainen ilmapallo, jonka kestävyyttä aiottiin kokeilla puristamalla sen sisään ilmaa kovan paineen alaisena. Tämä, jos mikään, ansaitsi hyvinkin pallohirviön nimen.