Kun siis William T. Forbes ja jotkut muutkin kannattivat Jem Cipin ehdotusta, oli seurauksena, että päätettiin määrätä seuran puheenjohtaja "keskipisteen" avulla.
Tätä vaalitapaa voisi todellakin käyttää aina silloin, kun piti valita kaikkein ansiokkain, ja monet perin järkevät amerikkalaiset olivatkin jo sitä mieltä, että samaan keinoon sopisi turvautua myös Yhdysvaltojen presidenttiä valitessa.
Kahdelle puhtaan valkoiselle taululle piirrettiin musta viiva. Kummankin viivan pituus oli matemaattisesti sama, sillä se oli mitattu yhtä täsmällisesti kuin jos olisi tarvittu määrätä kolmiomittaustyöhön kuuluvan ensimmäisen kolmion kantasivu. Sitten molemmat taulut sijoitettiin istuntosalin keskelle yhtä valoisaan paikkaan. Kumpikin kilpaileva ehdokas sai käteensä hienon neulan ja marssi yhtaikaa sitä taulua kohti, joka oli hänen osakseen arvottu. Se heistä, joka osaisi pistää neulansa lähemmäksi viivan keskipistettä, julistettaisiin Weldon Instituutin puheenjohtajaksi.
Sanomattakin oli selvää, että neulalla pistäminen oli suoritettava ensi yrittämällä, kokeiluitta, hapuiluitta, siis vain katseella arvioiden. Siinä ei auttanut muu kuin niin sanoaksemme käyttää silmämittaa.
Mutta ihme ja kumma! Niin perin tarkka oli kumpikin ehdokas, että mittaukset eivät osoittaneet mitään huomattavaa eroa. Jolleivät neulat olleetkaan osuneet viivojen matemaattisiin keskipisteisiin, niin poikkeama oli äärimmäisen pieni, ja lisäksi näytti siltä, että kumpikin oli erehtynyt juuri saman verran.
Nyt kokous joutui pahaan pulaan.
Onneksi muuan jäsen, Truk Milnor, vaati mittauksia uudistettaviksi eräällä asteihin jaetulla viivoittimella, jolloin käytettiin Perreauxin keksimää mikrometrikonetta ja saatiin niin tarkkoja tuloksia, että millimetrikin jakaantui tuhanteen viiteensataan osaan. Tällainen erikoisviivoitin, joka timantin sirulla piirsi millimetrin tuhannesviidessadasosia, otettiin siis avuksi uudessa mittauksessa, ja kun mikroskoopilla oli tutkittu hienonhienoja jakoviivoja, saatiin selville, että setä Prudencen neulanpisto oli poikennut keskipisteestä kuusi tuhannesviidessadasosaa millimetriä ja Phil Evansin neula yhdeksän tuhannesviidessadasosaa.
Tästä johtui tietysti, että Phil Evansista oli tullut vain Weldon Instituutin sihteeri, kun sitä vastoin setä Prudence julistettiin seuran puheenjohtajaksi.
Enempää kuin kolme tuhannesviidessadasosaa millimetriä ei siis Phil
Evans ollut huonompi, mutta tämä tappio riitti herättämään hänessä setä
Prudencea vastaan salaisen, mutta silti kiihkeän vihan.
Tähän aikaan, nykyisen yhdeksännentoista vuosisadan viimeisen neljänneksen kuluessa tehdyistä kokeista lähtien, oli ohjattavien ilmapallojen suunnittelussa hiukan edistytty. Niinpä oli kiinnitetty potkureita gondoleihin, jotka riippuivat pitkulaisista ilmapalloista; näitä kokeita olivat tehneet Henry Giffard 1852, Dupuy de Lôme 1872, Tissandier-veljekset 1883 ja kapteenit Krebs ja Renard 1884, ja he olivat saavuttaneet menestystä, joka oli pidettävä muistissa. Mutta mikäli näitä koneita, jotka olivat ilmaa kevyempiä ja liikkuivat potkurin työntövoiman avulla, mutkitellen tuulen mukana ja jopa välillä kulkien vastatuuleenkin ja sitten palaten lähtökohtaansa, todella oli voitu "ohjailla", se oli käynyt päinsä vain suotuisissa oloissa. Avarissa, umpinaisissa, katetuissa halleissa koe onnistui mainiosti, tyynessä ilmassa melko hyvin, kevyessä, noin 5 tai 6 metriä sekunnissa puhaltavassa tuulessa vielä välttävästi, mutta oikeastaan ei ollut päästy käytännön tuloksiin. Jos olisi puhaltanut tuuli, joka pyöritti myllynsiipiä — 8 metriä sekunnissa — nämä kojeet olisivat pysyneet melkein paikallaan; navakassa tuulessa — kun sen nopeus oli 10 metriä sekunnissa — ne olisivat kulkeneet taaksepäin; rajuilma — 25-30 metriin asti — olisi kuljettanut niitä kuin höyheniä; oikeassa myrskyssä — nopeuden ollessa 45 metriä — ne olisivat kaiketi pirstoutuneet; ja jos vihdoin niiden kimppuun olisi päässyt hirmumyrsky, jonka nopeus voi olla toistakin sataa metriä sekunnissa, ne olisivat tuhoutuneet täysin.