Pam…! Pam…!
Molemmat pistoolinlaukaukset pamahtivat melkein yhtaikaa. Muuan lehmä, joka oli laitumella viidenkymmenen askelen päässä, sai toisen luodeista selkärankaansa, vaikkei sillä ollut tässä kahakassa mitään tekemistä.
Kumpaankaan kaksintaistelijaan ei ollut osunut.
Keitä nämä kaksi herrasmiestä olivat? Sitä ei tiedetä, ja kuitenkin olisi nyt varmasti ollut hyvä tilaisuus tallettaa heidän nimensä jälkimaailman tietoon. Heistä ei voi sanoa muuta kuin että vanhempi oli englantilainen, nuorempi amerikkalainen. Jos taas pitäisi mainita, missä paikassa tuo lauhkea märehtijä joutui puraisemaan viimeisen ruohokimppunsa, niin se on kerrassaan helppoa. Kahakka sattui Niagaran oikealla rannalla, jokseenkin lähellä sitä riippusiltaa, joka yhdistää Amerikan ja Kanadan puoleisen rannan noin viiden kilometrin päässä putouksen alapuolella.
Englantilainen astui sitten amerikkalaista kohti.
— Sittenkin minä väitän, että se oli Rule Britannia! hän sanoi.
— Ei, vaan Yankee Doodle! vastasi toinen.
Riita näytti syttyvän uudelleen, mutta silloin toinen todistajista — arvatenkin pitäen silmällä karjan etua — sekaantui asiaan ja huomautti:
— Sanokaamme, että se oli Rule Doodle ja Yankee Britannia, ja nyt mennään aamiaiselle!
Tähän välitysehdotukseen, joka antoi arvoa sekä Amerikan että Ison-Britannian kansallislaululle, suostuivat kaikki läsnäolijat hyvillä mielin. Amerikkalaiset ja englantilaiset palasivat Niagaran vasenta rantaa pitkin Goat-saarelle, joka oli puolueetonta aluetta putousten välillä, ja istuutuivat sen hotellissa pöydän ääreen. Kun he siinä tapansa mukaan kävivät käsiksi keitettyihin kananmuniin, kinkkuun ja kylmään häränpaistiin, jota oli maustettu polttavan kirpeillä vihanneksilla, ja joivat sellaisia teemääriä, että kuuluisat kosketkin voisivat sitä kadehtia, heitä ei meidän puolestamme enää häiritä. Muuten onkin perin epätodennäköistä, että heistä vielä tulisi puhe tässä kertomuksessa.