— Ja vaikka se olisi mahdotontakin.
— Aivan oikein, Phil Evans, vaikka se olisi mahdotontakin.
Mitä tuli siihen mahdollisuuteen, että tämä kaappaus olisi jonkun muun kuin salaperäisen Roburin syytä, se ei voinut pälkähtääkään arvoisan puheenjohtajan tai hänen virkaveljensä päähän. Tavalliset kelpo roistot olisivatkin tietysti siepanneet heiltä kellot, jalokivet, lompakot, kukkarot ja sitten heittäneet heidät Schuylkill-joen pohjaan sivallettuaan puukolla hyvän iskun kurkkuun, telkeämättä heitä ties minne… Niin, missä he nyt olivat? Se oli todella vakava kysymys, jota sieti pohtia, ennen kuin ryhdyttäisiin valmistelemaan karkaamista ja voitaisiin edes hiukan toivoa sen onnistuvan.
— Phil Evans, setä Prudence jatkoi, — kokouksesta lähtiessämme meidän ei olisi pitänyt vaihtaa keskenämme eräitä kohteliaisuuksia, joita ei nyt ole syytä enää muistella, vaan meille olisi ollut edullisempaa hiukan varoa hajamielisyyttämme. Jos olisimme pysyneet Philadelphian kaduilla, meidän ei olisi näin käynyt. Robur oli arvatenkin aavistanut, mitä kokouksessa tapahtuisi; hän osasi ennakolta ottaa lukuun, että hänen uhmaava esiintymisensä ehdottomasti raivostuttaisi kaikkia, ja oli kaiketi jättänyt portille muutamia roistojaan, joiden piti antaa hänelle aseellista apua. Kun me sitten lähdimme Walnut-kadulta, hänen kätyrinsä seurasivat meitä, tulivat perässämme, ja kun he näkivät meidän varomattomasti marssivan Fairmont-puistoon, heidän oli helppo toteuttaa konnantyönsä.
— Juuri niin, Phil Evans myönsi. — Oli kerrassaan väärin, ettemme suoraa päätä palanneet kotiin.
— Ainahan ollaan väärässä, kun ei ole järkeä päässä, setä Prudence vastasi.
Tällä hetkellä kuului kopin pimeimmästä nurkasta syvä huokaus.
— Mitä se on? Phil Evans kysyi.
— Ei mitään! Frycollin vain näkee unta.
Ja setä Prudence jatkoi: