— Siitä hetkestä, jolloin meidät siepattiin kiinni muutaman askeleen päässä aukeaman laidasta, siihen hetkeen, jolloin meidät teljettiin tähän komeroon, ei voinut kulua enempää kuin kymmenen minuuttia. Siitä voi varmasti päättää, ettei meitä ole laahattu Fairmont-puiston ulkopuolelle…
— Ja jos meitä olisi kuljetettu jonnekin, olisimme kaiketi tunteneet kulkuneuvon liikkuvan.
— Sitä minäkin, setä Prudence vastasi. — Niinpä saammekin olla varmoja siitä, että olemme nyt suljettuina jonnekin ajoneuvon koppiin. Kenties tämä on sellainen pitkä vankkuri, joita käytetään ruohoaavikoilla, tai taikureiden markkinakoju…
— Arvatenkin! Jos tämä taas olisi Schuylkill-joen rantaan kiinnitetty vene, sen täytyisi edes hiukan keinahdella puolelta toiselle, kun vesi virtaa sen alla.
— Samaa mieltä minäkin, aina samaa mieltä, setä Prudence toisti, — ja kun vielä siis olemme kentällä, minusta näyttää nyt jos koskaan olevan paras aika karata. Saammehan sitten jälkeenpäin etsiä sitä Roburia…
— Ja panna hänet kalliisti maksamaan sen, että hän riisti vapauden kahdelta Amerikan Yhdysvaltojen kansalaiselta!
— Kalliisti… hyvin kalliisti!
— Mutta mikähän se on miehiään? Mistä hän lienee kotoisin? Onko hän englantilainen, saksalainen vai ranskalainen…
— Konna se on, eikä muuta tietoa tarvita, setä Prudence vastasi. — Ja nyt työhön!
Sitten molemmat alkoivat kädet ojossa, sormet harallaan, tunnustella vankilansa seiniä löytääkseen jonkin liitoksen tai raon. Ei mitään, ei ovessakaan mitään. Se oli suljettu ilmatiiviisti, ja mahdotonta oli murtaa lukkoakaan. Piti siis puhkaista reikä ja livahtaa siitä ulos. Mutta sitä varten oli otettava selville, pystyisivätkö bowie-puukot seiniin vai tylsyisivätkö tai taittuisivatko niiden terät siinä puuhassa.