Palvelija Frycollin oli sijoitettu keulapuolelle erääseen hyttiin, jonka vieressä majaili Albatrossin keittiömestari. Se olikin hänelle mieleen. Seurustelihan hän mielellään tämän maailman suurmiesten kanssa. Mutta kun hän vihdoin nukahti, hän näki unta alituisista putoamisista maahan, huimaavista syöksyistä tyhjyyden halki, niin että häntä koko ajan vaivasi kauhea painajainen.
Kuitenkaan mikään matkanteko ei olisi voinut olla rauhallisempaa kuin tämä liitäminen ilmakehässä, joka oli tyyntynyt illalla. Paitsi potkurisiipien hyrinää ei kuulunut mitään ääntä. Joskus saattoi tosin erottaa vihellyksen, joka lähti kaukana maan päällä kulkevasta junasta, tai kotieläinten mylvähdyksiä. Omituinen vaisto! Nämä maanpäälliset luontokappaleet vainusivat lentokoneen kiitävän yläpuolellaan ja ääntelivät kauhuissaan sen ollessa kohdalla.
Seuraavana eli 14. päivänä kesäkuuta, kello viisi aamulla, olivat setä Prudence ja Phil Evans kävelemässä ilma-aluksen kannella. Kaikki oli samoin kuin eilen: vartiomies keulassa, ruorimies perässä.
Mitä varten tarvittiin vartiomiestä? Pitikö siis pelätä yhteentörmäystä jonkin toisen samanlaisen aluksen kanssa? Arvatenkaan ei. Robur ei vielä ollut saanut jäljittelijöitä. Mitä taas tuli siihen, että ilmassa kohtasi jonkin liitelevän ilmapallon oli tämä mahdollisuus niin pieni, että siitä ei tarvinnut välittää vähääkään. Joka tapauksessa olisi silloin ilmapallon käynyt huonosti eikä tämän aluksen, sillä eiväthän ne olleet tasavertaiset. Albatrossilla ei ollut mitään pelättävää, vaikka se sattuisikin törmäämään toiseen alukseen.
Mutta oliko yhteentörmäys ollenkaan mahdollinen? Kyllä, sillä aivan mahdottomana ei voinut pitää, että ilma-alus ajautuisi matalikolle samoin kuin laiva, jos jokin vuori, jota se ei voinut kiertää eikä ylittää tukkisi siltä tien. Ilmassa oli siis omat karinsa, joita piti välttää, kuten laiva karttoi meren kareja.
Tosin insinööri oli ennakolta määrännyt suunnan, kuten kapteenikin teki, ottaen huomioon reitillä tarvittavan lentokorkeuden pysyäkseen aina vuorenhuippujen yläpuolella. Mutta kun ilma-alus pian joutuisi liitämään vuoristoseudun ylitse, oli hyvä syy pysyä tarkkana siltä varalta, että se sattumalta joutuisi jonkin verran poikkeamaan reitiltään.
Tarkastellessaan allaan olevaa seutua setä Prudence ja Phil Evans näkivät laajan järven, jonka eteläpuolisen kärjen Albatross piankin saavuttaisi. He päättelivät, että Erie-järven yli oli yöllä kuljettu pitkin pituuttaan, ja koska suunta nyt oli melkein suoraan länteen, niin ilma-alus oli parhaillaan lähestymässä Michigan-järven pohjukkaa.
— Siitä ei ole epäilystäkään! Phil Evans sanoi. — Tuo kattorykelmä taivaanrannalla on varmasti Chicago.
Eikä hän erehtynytkään. Se oli todella hänen mainitsemansa valtava kaupunki, jota kohti eri puolilta säteittäin tuli seitsemäntoista rautatietä, Lännen kuningatar, laaja varasto, jonne tulvi tuotteita Indianan, Ohion, Wisconsinin ja Missourin osavaltioista, kaikilta näiltä Yhdysvaltojen läntisen puolen alueilta.
Setä Prudence, jolla oli käytössään hytistä löytynyt erinomaisen tarkka merikiikari, saattoi helposti tunnistaa Chicagon huomattavimmat rakennukset. Hänen toverinsa osoitti hänelle kirkot, julkiset laitokset, lukuisat ns. "elevaattorit" eli mekaaniset viljasiilot, suunnattoman suuren Shermanhotellin, joka näytti isolta arpakuutiolta, ja jonka ikkunat olivat satoina pisteinä kullakin sivulla.