— Koska tuo on Chicago, setä Prudence sanoi, — se todistaa, että me olemme kulkeneet hiukan lännempään kuin oikeastaan olisi tarpeen päästäksemme takaisin lähtökohtaan.
Itse asiassa Albatross nyt loittoni suorassa suunnassa Pennsylvanian pääkaupungista.
Mutta jos setä Prudence olisi halunnut kehottaa Roburia viipymättä viemään heidät takaisin itään, hänellä ei olisi nyt ollut tilaisuutta siihen. Insinööri ei näyttänyt olevan halukas tulemaan tänä aamuna hytistään, joko hänellä sitten oli siellä jotakin puuhaa tai hän vielä nukkui. Ystävysten täytyi siis mennä aamiaiselle tapaamatta Roburia.
Nopeus ei ollut eilisestä muuttunut. Kun tuuli sattui puhaltamaan idästä päin, tästä vauhdista ei syntynyt kovin häiritsevää viimaa, ja koska lämpötila laski vain asteen jokaista 170 metriä kohti ylöspäin noustessa, ei kylmyyskään tuntuvasti haitannut. Niinpä setä Prudence ja Phil Evans syötyään kävelivät mietiskellen, jutellen ja yhä odotellen insinööriä ilma-aluksen kannella niin sanoaksemme potkurien siimeksessä, joiden pyöriminen nyt oli niin nopeaa, että niiden siivet sulivat yhteen puolittain läpikuultavaksi kiekoksi.
Illinoisin osa-valtion yli kuljettiin pohjoispään kohdalta vajaassa kahdessa ja puolessa tunnissa. Sitten lennettiin Vesien isän, Mississippi-joen poikki, jonka kaksikerroksiset höyrylaivat eivät näyttäneet venettä suuremmilta. Albatross syöksyi Iowan valtion kohdalle, ja kello yhdentoista aikaan aamupäivällä nähtiin vilaukselta Iowa City.
Tällä alueella mutkitteli vinosti etelästä luoteiseen muutamia kukkulajonoja, joiden rinteet olivat hyvin jyrkät. Niiden kohtalainen korkeus ei vaatinut ilma-alusta nousemaan ylemmäs. Muuten nämä kukkulat madaltuivat pian antaakseen tilaa Iowan laajoille tasangoille, jotka levisivät koko sen länsiosassa ja vielä Nebraskassakin suunnattomina preerioina aina Kalliovuorten juurelle asti. Siellä täällä näkyi lukuisia virtoja, Missourin sivujokia tai näiden haaroja. Niiden rannoilla oli kaupunkeja ja kyliä, jotka harvenivat sitä mukaa kuin Albatross eteni yhä nopeammin kaukaiseen länteen.
Mitään erikoista ei tapahtunut tämän päivän kuluessa. Setä Prudence ja Phil Evans saivat olla kokonaan omissa oloissaan. Tuskin he tapasivat edes Frycollinia, joka lojui keulapuolella silmät ummessa, ettei näkisi mitään. Kuitenkaan hän ei ollut vaarassa pyörtyä, kuten ehkä olisi voinut luulla. Kun ei ole millä mitata korkeutta, ei huimaus voi ilmetä samoin kuin jonkin korkean rakennuksen harjalla. Syvyys ei vedä puoleensa silloin, kun ihminen saa katsella sitä ilmapallon gondolista tai ilma-aluksen kannelta tai oikeammin voi sanoa, ettei ilmapurjehtijan alla näytäkään olevan pohjaton tyhjyys, vaan taivaanranta nousee ja ympäröi häntä joka taholta.
Kello kahden tienoissa Albatross sivuutti Omahan Nebraskan osavaltion rajalla — Omahan kaupungin, joka oli todellinen solmukohta lähes seitsemäntuhannen kilometrin pituisella Pacific-radalla New Yorkin ja San Franciscon välillä. Vähän aikaa saattoi katsella Missouri-virran kellertäviä vesiä, sitten näkyi Missourin kaupunki, joka puu- ja tiilirakennuksineen sijaitsi tämän rikkaan alangon keskellä kuin solki Pohjois-Amerikan vartaloa puristavassa rautatievyössä. Samalla kun ilma-aluksen matkustajat tarkastelivat näitä yksityiskohtia, lienevät myös Omahan asukkaat huomanneet oudon liikkujan yläilmoissa. Mutta hämmästys heidän nähdessään sen liitelevän korkealla ilmassa ei voinut olla suurempi kuin Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin, kun nämä oudoksuivat oloaan sen kannella.
Se oli kuitenkin sellainen tapaus, josta Yhdysvaltojen sanomalehdet saisivat runsaasti aihetta uutisiin. Nyt yritettäisiin varmaankin selittää sitä merkillistä ilmiötä, joka oli jo pitkään liiaksikin kiihottanut ihmisten mieliä koko maailmassa.
Tuntia myöhemmin Albatross oli jättänyt Omahan taakseen. Silloin oli ilmeistä, että suunta oli määrätty läntiseksi, sivuun Platte-joesta, jonka laaksoa pitkin Pacific-rata kulki preerian halki. Tämä huomio ei lainkaan tyydyttänyt setä Prudencea ja Phil Evansia.