— Siksi, että kaikki aukeaa, kaikki raukeaa, kaikki laukeaa, kuten sanotaan kotipuolessa.
— Mutta kun meri on alla!
— Jos pudotaan, niin mikäs sen parempaa.
— Silloinhan upotaan!
— Upotaan kyllä, mutta ei murs-kaan-nu-ta! François Tapage vastasi korostaen erikseen joka tavua.
Hetkistä myöhemmin Frycollin oli kantta pitkin madellen kadonnut hyttinsä perimmäiseen soppeen.
Koko tämän päivän ilma-alus kulki vain kohtalaista vauhtia. Se näytti melkein hipaisevan valtameren tyyntä, auringonvalossa kimaltelevaa pintaa ja oli laskeutunut niin alas, että veteen oli vain muutama kymmenen metriä.
Setä Prudence ja hänen kumppaninsa olivat vuorostaan jääneet hyttiinsä, päästäkseen tapaamasta Roburia, joka käveli tupakoiden, milloin yksinään, milloin työnjohtajansa Tom Turnerin seurassa. Vain puolet potkureista oli käynnissä, mutta sekin riitti kannattamaan Albatrossia ilmakehän alemmissa ja siis raskaammissa kerroksissa.
Näissä oloissa ilma-aluksen miehistö olisi voinut saada vaihtelua arkeensa harjoittamalla hauskaa kalastusta, jos vain vedet olisivat näillä Tyynen meren seuduilla olleet kalaisia. Mutta pinnalla näkyi vain valaita, sitä keltamahaista lajia, jolla oli pituutta aina 25 metriä ja jota pidettiin pohjoisten merien kaikkein pelottavimpana. Ammattikalastajat varoivat millään ehdolla ahdistamasta niitä, sillä ne olivat kerrassaan uskomattoman voimakkaita.
Tällainen valas oli toki voitu vaaratta pyydystää joko tavallisella harppuunalla taikka Fletcherin raketilla eli harppuunapommilla, jollaisia oli aluksen varastossa.