— Saammepa nähdä! Weldon Instituutin puheenjohtaja vastasi.
Sumua kesti kiusallisen itsepintaisesti kolme päivää, kesäkuun 21. päivään asti. Ilma-aluksen oli täytynyt nousta korkeammalle välttääkseen Japanissa Fujiyaman vuoret. Mutta kun usvaverho oli repeytynyt rikki, tuli näkyviin valtavan iso kaupunki, jossa oli palatseja, huviloita, majoja, puutarhoja, puistoja. Sinne katsahtamattakin Robur olisi voinut sanoa, mikä kaupunki se oli, sillä hänen tarvitsi vain panna merkille tuhansien koirien sieltä kuuluva haukunta, petolintujen kirkuna ja varsinkin se raadonhaju, joka teloitettujen ruumiista levisi yläilmoihin asti.
Molemmat matkustajat sattuivat olemaan kannella silloin, kun insinööri mittasi korkeutta tällä kohdalla siltä varalta, että pitäisi jatkaa matkaa sumun lävitse.
— Hyvät herrat, hän sanoi, — minulla ei ole mitään syytä salata teiltä, että tuo on Yeddo, Japanin pääkaupunki.
Setä Prudence ei vastannut. Insinöörin läsnäollessa häntä tukehdutti, aivan kuin hänen keuhkoihinsa ei olisi virrannut ilmaa.
— Yeddo, Robur jatkoi, — on todellakin hyvin merkillisen näköinen.
— Olkoon kuinka merkillinen tahansa… Phil Evans vastasi.
— Se ei kuitenkaan vastaa Pekingiä, sitäkö tarkoitatte? insinööri keskeytti. — Samaa mieltä olen itsekin, ja pian saatte verrata.
Kukapa olisi voinut olla kohteliaampi vierailleen.
Albatross, joka oli kiitämässä kaakkoon, muutti nyt suuntansa itäiseksi, uudelle reitille.