Kahdentuhannen kilometrin matkaan Beringin meren poikki, aina ensimmäisistä Aleuttien saarista Kamtsatkan uloimpaan kärkeen asti, tarvittiin noin vuorokausi. Jos setä Prudence ja Phil Evans yhä aikoivat toteuttaa pakosuunnitelmansa, ei tilanne enää ollut heille suotuisa. Sillä paon onnistumiseksi olivat mahdollisuudet erittäin vähäiset siinä tapauksessa, että täytyisi jäädä Aasian etäisimpään erämaahan tai Ohotan meren rannikolle. Albatross näkyi suuntautuvan joko Japaniin tai Kiinaan päin. Jos ilma-alus pysähtyisi jonnekin näiden valtakuntien alueelle, he päättivät sittenkin paeta, vaikkei kenties olisikaan oikein viisasta jättäytyä kiinalaisten tai japanilaisten armoille.
Mutta pysähtyisikö se sinnekään! Se ei ollut lintu, joka lopulta väsyisi liian kauan lennettyään, tai ilmapallo, jonka olisi kaasun loppuessa pakko laskeutua maahan. Albatrossilla oli vielä varastossa kaikkea, mitä se tarvitsi, ehkä moneksikin viikoksi, ja ihmeellisen tehokkaat koneet eivät osoittaneet merkkiäkään heikkenemisestä ja väsymyksestä.
Kesäkuun 18. päivänä lennettiin kuin yhdellä hyppäyksellä poikki Kamtsatkan niemimaan, josta saatiin nähdä tuskin muuta kuin Petropavlovskin siirtola ja Kljutsevin tulivuori, sitten toisella hyppäyksellä yli Ohotan meren, melkein Kuriilien saarten kohdalta, jotka patoavat sen päästäen vettä läpi vain satoja pikku kanavia myöten. Aamulla kesäkuun 19. päivänä Albatross saavutti Japanin pohjoiskärjen ja Sahalinin saaren välillä olevan salmen, joka muistutti Englannin kanaalia, ja johon Siperian suuri Amur-joki laski vetensä.
Silloin nousi hyvin sankka sumu, jonka yläpuolelle ilma-aluksen täytyi nousta. Tosin sen ei olisi tarvinnut pysytellä sen yläpuolella voidakseen säilyttää nykyisen suuntansa. Näin korkealla ei ollut syytä pelätä esteitä, ei muistopatsaita, joihin se voisi törmätä, eikä vuoriakaan, joihin osuessaan se olisi vaarassa murskautua. Alla oleva maa oli jokseenkin tasaista. Mutta usvahuurut ovat aina perin kiusallisia, ja ilma-aluksessa olisi kaikki kastunut.
Siksi oli paras nousta näiden huurujen yläpuolelle, joiden paksuus maanpinnasta lukien oli kolmen- ja neljänsadan metrin vaiheilla. Potkurit pantiin siis pyörimään nopeammin, ja Albatross pääsi yläilmoissa jälleen auringon paisteeseen.
Näissä oloissa olisi setä Prudencen ja Phil Evansin ollut hieman vaikea toteuttaa pakoaikeensa siinäkin tapauksessa, että he olisivat jotenkin voineet päästä pois ilma-aluksesta.
Mennessään tänään heidän ohitseen Robur seisahtui hetkiseksi ja sanoi kuin sattumalta, kiinnittämättä asiaan sen enempää huomiota:
— Hyvät herrat, kun purje- tai höyrylaiva joutuu keskelle sumua, josta se ei pääse ulos, tilanne on aina paha. Liikkuminen on mahdollista vain yhtä mittaa viheltämällä tai torveen puhaltamalla. Sitäpaitsi sen on pakko hiljentää vauhtia, ja vaikka kuinka varottaisiin, joka hetki olisi syytä pelätä yhteentörmäystä. Mutta Albatrossia sellaiset huolet eivät vaivaa. Mitä se välittäisi sumuista, kun se heti pääsee niistä eroon? Ilmakehä on sen vallassa, koko ilmakehä.
Sen sanottuaan Robur jatkoi tyynesti kävelyään, odottamatta vastausta, jota hän ei ollutkaan pyytänyt, ja hänen piippunsa savupilvet kiertelivät taivaansineä kohti.
— Setä Prudence, Phil Evans sanoi, — näyttää tosiaankin siltä, ettei tämän merkillisen Albatrossin tarvitse pelätä mitään.