SETÄ PRUDENCEN KIUKKU
Parin seuraavan vuorokauden aikana, jos koskaan, oli setä Prudencen ja Phil Evansin luovuttava kaikesta toivosta päästä pakoon. Pelkäsikö Robur ehkä, että hänen vankiensa vartioiminen kävisi hankalammaksi Euroopan yli kulkiessa? Se oli mahdollista. Muuten hän kyllä tiesi, että he olivat päättäneet yrittää mitä tahansa toteuttaakseen pakoaikeensa.
Olkoon miten tahansa, mutta silloin olisi jokainen yritys ollut selvä itsemurha. Jos hyppäsi junasta, joka kiiti sadan kilometrin tuntivauhtia, se ei kenties ollut kuin henkensä vaarantamista, mutta jos kulkuneuvon vauhti oli kaksisataa kilometriä, niin hyppy siitä merkitsi kuolemaa.
Juuri tällä nopeudella — suurimmalla, mihin voitiin päästä — Albatross kulki nyt eteenpäin. Se vei voiton pääskysestäkin, joka pystyy sadankahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhtiin.
Tässä on huomautettava, että jo jonkin aikaa oli yhtä mittaa tuullut koillisesta, mikä olikin varsin edullista Albatrossille, koska se kulki jokseenkin samaan suuntaan eli yleensä länttä tai hieman lounasta kohti. Mutta sitten tuuli alkoi vaimeta, jolloin kävi mahdottomaksi pysytellä ulkona kannella, sillä nopea vauhti eteenpäin mennessä salpasi hengityksen. Kerran olisivat molemmat matkustajat hurjassa viimassa paiskautuneet suoraan kaiteen yli, ellei heidän liukuessaan olisi sattumalta tullut kajuutta vastaan.
Onneksi ruorimies huomasi heidät koppinsa ikkunasta, ja sähköllä toimiva soittokello ilmoitti asian niille miehille, jotka olivat sulkeutuneet etukajuuttaan. Neljä heistä ryömi heti kantta pitkin peräpuolelle ehkäisemään onnettomuuden.
Jos on matkustanut valtamerellä silloin, kun laivan täytyy puskea rajumyrskyä vastaan, ja muistelee, miltä se tuntui, saattaa helposti käsittää, kuinka kova tuollainen viima voi olla. Tässä oli vain se ero, että viima johtui Albatrossin suuresta vauhdista.
Nyt täytyi hetkeksi hiljentää nopeutta, niin että setä Prudence ja Phil Evans pääsivät takaisin hyttiinsä. Seinien sisäpuolella, kuten insinööri Robur oli selittänyt, oli hengityskelpoista ilmaa.
Mutta kuinka ihmeellisen tukeva olikaan tämä ilma-alus, kun se kesti näin hurjaa menoa! Se oli kerrassaan käsittämätöntä. Mitä tuli keulassa ja perässä toimiviin potkureihin, ei niiden pyörimistä enää voinut erottaa silmin, kun ne täysin voimin ruuvien lailla tunkeutuivat ilmakerrokseen.
Kaupunki, joka oli viimeksi nähty kannelta, oli ollut Astrakan, lähellä
Kaspian meren pohjoispäätä.