Erämaan Tähti — nimen lienee antanut joku venäläinen runoilija — oli nykyään alentunut ensimmäisestä suuruusluokasta viidenteen tai kuudenteen. Tämä pelkkä kuvernementin hallituskaupunki oli hetken aikaa näytellyt vanhoja, hyödyttömillä ampuma-aukoilla puhkaistuja muurejaan, muinaisilta ajoilta peräisin olevia torneja keskustassaan, nykyaikaisten kirkkojen viereisiä moskeijoita ja tuomiokirkkoaan, jonka viisi kullattua ja sinisillä tähdillä koristettua kupua oli kuin taivaanlaen kappaleesta leikeltyjä — kaikki melkein yhtä matalalla kuin parin kilometrin levyinen Volgan suu.
Tästä lähtien oli Albatrossin lento tavallaan kuin hurjaa ratsastusta taivaan korkeuksien halki, aivan kuin sen eteen olisi valjastettu saduissa mainittuja siivekkäitä hevosia, jotka yhdellä siiveniskulla kiitivät monta kilometriä.
Kello kymmenen tienoilla aamulla heinäkuun 4. päivänä ilma-alus suuntasi kulkunsa luoteiseen, seuraten melkein Volgan laaksoa. Donin ja Uralin arot vilahtelivat virran molemmin puolin. Jos olisi voinut ulottaa katseensa näille laajoille alueille, olisi tuskin ehtinyt laskea, kuinka monta kaupunkia ja kylää siellä oli. Vihdoin illalla sivuutettiin Moskova, tervehtimättä edes Kremlin lippua. Kymmenessä tunnissa oli kuljettu se kahdentuhannen kilometrin matka, joka erottaa Astrakanin Venäjän entisestä pääkaupungista.
Moskovan ja Pietarin välinen rautatie oli suunnilleen vain tuhannen kahdensadan kilometrin pituinen. Tähän matkaan ei siis tarvittu kuutta tuntia enempää. Ja Albatross, joka oli yhtä täsmällinen kuin pikajuna, tavoittikin Pietarin ja Nevan rannat kello kahden aikaan aamuyöllä. Näin kaukana pohjoisessa pysyi heinäkuun alkupuolella aurinko vain vähän aikaa poissa näkyvistä, ja yölläkin oli verrattain valoisaa, niin että ilma-aluksesta voitiin tarkastella tämän laajan pääkaupungin huomattavimpia rakennuksia.
Sitten tuli näkyviin Suomenlahti, Turun saaristo, Itämeri, Ruotsi Tukholman kohdalta alkaen ja Norja Kristianin leveysasteen vaiheilla. Taas oli kulunut väin kymmenen tuntia parintuhannen kilometrin matkaan. Melkeinpä olisi voinut uskoa, ettei mikään inhimillinen mahti olisi enää kyennyt hillitsemään Albatrossin vauhtia, aivan kuin eteenpäin vievä liike ja maan vetovoima olisivat pitäneet toisiaan tasapainossa ja siten pakottaneet sen kiertämään maapalloa määrättyä uraa pitkin.
Mutta sittenkin se pysähtyi juuri Norjan kuuluisan Rjukanfossin kosken kohdalle. Gausta, jonka huippu hallitsi Telemarkin ihanaa seutua, oli kuin jättiläismerkki, jonka länsipuolelle ei saanut mennä. Siksi Albatross kääntyikin tässä suoraan etelään säilyttäen entisen hurjan vauhtinsa.
Mitä Frycollin puuhaili tämän huimaavan lennon aikana? Hän pysyi mykkänä hyttinsä sopukassa ja yritti nukkua niin paljon kuin voi, paitsi aterioiden lyhyinä hetkinä.
François Tapage piti hänelle silloin seuraa ja laski mielellään pilaa hänen pelostaan.
— Kas vain, poikaseni! oli hänen tapana puhella, — sinähän et enää ulvo! Ei sinun muuten tarvitse kursailla. Ei siitä tulisi sen pahempaa kuin parin tunnin roikkuminen ilmassa. Mitä arvelet? Kun meillä nyt on niin hyvä vauhti, saisit mainion ilmakylvyn, joka parantaisi reumatismin!
— Minusta tuntuu, että koko laitos on hajoamaisillaan, toisteli
Frycollin.