Pojat kiiruhtivat heti molempia ruumiita kohti — sillä ruumiita ne tietysti olivat? Vai olivatko ne todella vainajia, nuo kaksi olentoa, jotka makasivat rantahiekalla.
Robert seisahtui ja pysäytti ystävänsäkin. Tämä äkkiarvaamaton näky kammotti häntä, kammotti heitä kaikkia. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä he kääntyivät. Tuskinpa he itsekään tiesivät, mitä tekivät tai miksi niin tekivät, he vain juoksemistaan juoksivat niin lujasti kuin jaksoivat, takaisin metsään, mistä olivat tulleetkin.
Yö saapui, tuli pilkkosen pimeä. Vain silloin tällöin välähti räikeä valo, kun salama tulijuovana leimahti synkällä taivaalla. Vähitellen lakkasi kuitenkin ukkonen, mutta myrsky raivosi yhä väsymättömällä voimalla, ja rantoja vasten särkyvien aaltojen pauhina kuului kuin ukkosen jyrinä. Rantaäyräällä oli mahdoton kulkea, sillä tuuli pyöritti hiekkaa niin että silmiä sokaisi; metsässä ei liion ollut parempi, sillä ulvovassa myrskyssä siellä kaatui mahtava puu toisensa jälkeen.
Oli oikein Jumalan ilma.
Pojat eivät ummistaneet silmiänsä sinä yönä eivätkä saaneet hetkenkään lepoa, siitä rajuilma piti huolen. Ja mihin rajuilma ei kyennyt, sen tekivät levottomat ajatukset heidän aivoissaan. Keitä mahtoivat haaksirikkoiset olla? Villi-ihmisiäkö, joiden mieleen saattoi juolahtaa ottaa heidät hengiltä ensi näkemällä? Olivatko nuo kaksi miestä kuolleita vai elivätkö he? Näin pojat kyselivät alinomaa itseltään ja toisiltaan, vaikka tiesivät, että vasta seuraava päivä saattoi antaa heille vastauksen.
Kauhistuneina ja peloissaan he luulivat joka silmänräpäys kuulevansa ääniä, jotka huusivat apua jossakin hyvin kaukana. Mutta kun he sitten oikein jännittivät kuuloansa, he eivät kuulleetkaan muita ääniä kuin meren ja myrskyn lakkaamattoman ulvonnan.
"Meidän pitäisi oikeastaan hävetä", sanoi Robert monta kertaa tovereilleen. "Täällä me makaamme emmekä liiku paikaltamme, vaikka tuolla rannikolla ehkä on haaksirikkoisia avun tarpeessa. Meidän pitäisi kiirehtiä rantaan."
Niin — pitäisi. Pojat olivat aivan samaa mieltä, että piti auttaa siinä, missä apu oli tarpeen. Mutta he eivät voineet. Heidän tahtoaan lujempi voima pidätti heitä ja esti heitä täyttämästä velvollisuuttaan. He eivät itsekään ymmärtäneet. Toista vuotta he nyt olivat eläneet autiossa saaressaan, olivat raataneet ja kokeneet kovia, olivat oppineet elämään ja toimimaan omin voimin, ja nyt, kun toden teolla kysyttiin miehuutta, he kaikki menettivät malttinsa. He olivat siis vain lapsia — sittenkin, vaikka olivat kokeneet paljon suurempia vastoinkäymisiä kuin moni aikuinen mies.
Päivän valjetessa he kuitenkin rohkaisivat mielensä. He huomasivat, että oli oikeastaan aivan turha pelätä mitään. Jos haaksirikkoiset olivat kuolleet, eivät he tietysti voineet vahingoittaa heitä, ja jos he taas olivat hengissä, miksi he oikeastaan tekisivät pojille pahaa? Siispä: Alas rantaäyräälle!
Oli vaikea kulkea eteenpäin vastatuulessa ja tupruavassa hiekassa, mutta he pitivät kiinni toisistaan, ja siten heidän kuitenkin onnistui viimein päästä paikalle, missä edellisenä iltana olivat nähneet veneen.