"Se on kai vainunnut jonkun eläimen jälkiä", sanoi Gordon. "Mutta on ehkä kuitenkin parasta mennä katsomaan, mitä on tekeillä."
Jack ja Paul juoksivat sisään hakemaan pyssyjä, ja sitten joka mies riensi koiran jäljessä.
He eivät ennättäneet pitkälle metsään ennen kuin näkivät Panin. Se seisoi hiljaa puun juurella nuuskien — naista, joka makasi kuin kuollut maassa.
Hänellä oli yksinkertainen, mutta sievä puku, ja hän näytti noin neljänkymmenen ikäiseltä. Laihalta ja sairaalta hän näytti, mutta kuollut hän ei ollut, vaan hengitti vielä.
Nopeasti Paul juoksi kotiin luolaan ja toi pullon, josta Henri tiputti muutamia pisaroita tajuttoman naisen kurkkuun. Se auttoi heti. Hän avasi silmänsä ja katseli kummastuneena lapsiparvea, joka häntä ympäröi. Iloisena hän ojensi kätensä leivänpalasta kohti, jonka Paul hänelle tarjosi.
Hän oli nähtävästi kuolemaisillaan nälkään.
Lopulta hän nousi hitaasti istualleen ja sanoi heikosti englannin kielellä: "Kiitos, rakkaat lapset! Paljon kiitoksia!"
Pojat kantoivat hänet nyt kotiin ranskalaisluolaan, ja kun hän oli saanut enemmän syödäkseen ja juodakseen, hän kertoi kuka hän oli ja mitä hän oli kokenut.
Hänen nimensä oli Catherine Reddy ja hän oli syntynyt Pohjois-Amerikassa. Siellä hän oli palvellut viimeiset kaksikymmentä vuotta Albanyn kaupungissa William Penfield nimisen kauppiaan perheessä. Kuukausi sitten hän oli astunut laivaan San Franciscossa herra ja rouva Penfieldin seurassa, jotka aikoivat matkustaa Chileen tervehtimään sukulaisiaan. Laivan nimi oli "Severn", ja se oli mainio alus, mutta sen miehistö oli kaikkein kehnointa roskaväkeä. Viikko sen jälkeen kun laiva oli lähtenyt matkalle, miehistö teki kapinan. Heidän johtajansa, Walston-niminen merimies, tappoi kapteenin, perämiehen ja Penfieldin puolisot. Catherine eli Kate, jota nimeä hän mieluummin käytti, oli joutua saman kohtalon uhriksi, mutta Forbes-niminen merimies, joka ei ollut aivan yhtä raaka kuin hänen toverinsa, rukoili hänen henkensä puolesta, ja niin hän pääsi kuoleman kynsistä. Samoin säästettiin toisen perämiehen henki, lurjukset eivät näet voineet tulla ilman häntä toimeen, koska eivät osanneet itse ohjata laivaa. Hän oli noin kolmekymmenvuotias, nimeltään Evans, ja hänen täytyi nyt ohjata etelään. He aikoivat kiertää Kap Hornin, laskea maihin Afrikkaan ja ruveta harjoittamaan orjakauppaa.
Mutta eräänä päivänä laivassa puhkesi tulipalo, ja liekit levisivät niin tuhoisasti, että "Severn" oli auttamattomasti hukassa. Miehistö laski silloin vesille veneen, kokosi kiireesti joukon ruokatavaroita ja ampuma-aseita ja syöksyi veneeseen. Näin he olivat onnellisesti pelastuneet palavasta laivasta, mutta pian läheni uusi uhkaava vaara. Nousi rajuilma ja heidän pieni aluksensa pyöri kuin pähkinänkuori kuohuvilla laineilla. Viimein eräänä yönä, kun myrsky raivosi pahimmillaan, heittivät laineet veneen tämän maan rantaan. Sitä ennen myrsky oli pyyhkäissyt veneestä viisi miestä, vain Kate ja kaksi merimiestä oli siis jäljellä. Heidät myrsky heitti rantaäyräälle, jolloin Kate jäi makaamaan puolittain veneen alle. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän vaipui horroksiin. Varhain aamulla hän kuitenkin tointui, kuuli ääniä läheltään, ja piilopaikastaan hän kauhukseen näki Walstonin ja kahden muun merimiehen, Brandtin ja Rockin, tulevan kohti venettä. Ja hän oli varmasti luullut heidän hukkuneen! Pian hän ymmärsi, että he vasta nyt olivat huomanneet toverinsa, Forbesin ja Richardin. He alkoivat hieroa ja pyörittää näitä, ja saivat heidät viimein virkoamaan. Sitten he keskustelivat yhdessä mihin ryhtyä.