Kun merimiehet vähän myöhemmin jättivät rantaäyrään ja kulkivat Evansin kanssa itään päin, uskalsi Kate ryömiä ulos kätköstään. Hän suuntasi kulkunsa metsään ja harhaili kunnes viimein väsymyksen, nälän ja vilun näännyttämänä vaipui maahan. Juuri silloin pojat hänet löysivät.
Onnettoman naisen kertomus antoi Henrille ja Gordonille paljon ajattelemisen aihetta. He käsittivät, että heidän ja toverien henki oli vaarassa, jos Walston ja hänen joukkonsa löytäisivät tien heidän asuntoonsa. Tietysti merimiehet koettivat parhaansa mukaan saada veneensä taas purjehduskuntoon, mutta siihen tarvittiin työkaluja. Jos he nyt keksisivät, että ranskalaisluola sisälsi sekä työkaluja että aseita ja elintarvikkeita, he tulisivat varmaan sen enempää lupaa kysymättä raastamaan pois kaiken haluamansa. Ja jos pojat vastustaisivat, he ampuisivat luodin heidän päänsä läpi.
Entä Robert ja hänen kolme toveriansa, heitä uhkasi vielä suurempi vaara. Kuinka helposti he saattoivat joutua murhaajien käsiin!
Henri tiesi heti, mitä oli tehtävä. Hetkeäkään tuhlaamatta hän aikoi vielä samana iltana purjehtia veneellä jokea alas. Sen suulla hän toivoi tapaavansa pojat tai ainakin jotain, joka johtaisi hänet heidän jäljilleen.
Paul pyysi päästä mukaan, mutta Henri ei ottanut seurakseen muita kuin Mokon, veneessähän täytyi olla tilaa noille neljälle eksyneelle lampaalle.
Nyt ei enää voinut olla kysymystäkään leijan ilmaretkestä. Samallahan olisi näytetty viholliselle suorin tie luolaan.
Pojat pysyivät siis sisällä koko sen päivän ja kuluttivat aikaansa kertomalla Katelle omia kokemuksiaan. Kuullessaan, kuinka monta kovaa hänen nuoret pelastajansa olivat kokeneet, tuo hyvä nainen lupasi mielessään, että hän tästedes pitää huolta heistä ja on heille äidin sijaisena. Hän oli jo ennättänyt kiintyä Johniin ja Costariin. Pikku veitikoikseen hän kutsui heitä, ja pojatkin pitivät hänestä jo paljon. Jack, joka juuri parhaillaan luki Robinsoniaan, ainakin kolmattakymmenettä kertaa, tahtoi että Katelle annettaisiin nimeksi Perjantai, sillä niin kuin villi mies oli ajautunut Robinsonin saareen perjantaipäivänä, niin oli Katekin tullut uudisasutuksen jäseneksi samana viikonpäivänä.
Kello kahdeksan illalla Henri ja Moko lähtivät purjehtimaan jokea alas. He eivät ottaneet mukaan muuta kuin vähän ruokaa, kaksi revolveria ja pari metsästyspuukkoa. Mitään erikoista ei tapahtunut ennen kuin kymmenen ja yhdentoista välillä, jolloin he purjehtiessaan alas Itävirtaa huomasivat tulta metsässä.
"Laskehan minut maihin, Moko!" sanoi Henri. "Se ei voi olla muuta kuin nuotio. Joku on varmaan majoittunut tuonne puitten väliin."
"Eikö minun pitäisi tulla mukaan?" kuiskasi Moko. Mutta Henri tahtoi mieluummin mennä yksin, oli tärkeätä päästä hiipimään niin hiljaa kuin mahdollista, kukaties vaikka juuri nuo merimieslurjukset majailisivat tässä metsässä. Hän pisti revolverin vyöhönsä, otti metsästyspuukon käteensä ja hyppäsi maihin heti kun Moko laski rantaan.