Kymmenkunta askelta hän hiiviskeli puulta puulle, mutta pysähtyi yhtäkkiä: hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt jonkun ryömivän vastaan.
Samassa silmänräpäyksessä kajahti raivoisa ulvonta, sitten syöksyi suuri eläin korkeasta ruohikosta. Se oli jaguaari.
Joku huusi apua kovalla äänellä. Henri tunsi äänen — se oli Robertin!
Henri ymmärsi heti tilanteen. Jaguaari oli syöksynyt Robertin päälle ja painoi häntä allensa, niin ettei poika kyennyt liikuttamaan itseään, vielä vähemmän käyttämään aseitaan.
Mutta kuka tuossa tuli juosten? Williamhan se oli. Hätähuudot olivat herättäneet hänet, nopeasti hän sieppasi pyssynsä, nosti sen poskelleen ja oli laukaisemaisillaan. Mutta silloin huusi Henri hänelle: "Älä ammu!"
Hämmästyneenä William laski pyssyn alas ja näki samassa Henrin syöksyvän petoeläimen kimppuun. Se jätti nyt Robertin rauhaan ja kääntyi uutta vihollistaan vastaan. Mutta Henri oli jaguaaria nopsempi; salaman nopeudella hän iski veitsensä vartta myöten sen rintaan, ja ilkeästi sähisten iso peto vaipui kuolleena maahan. Sitä ennen se kuitenkin ennätti iskeä käpälänsä Henrin olkapäähän, johon tuli syvä mutta ei vaarallinen haava.
"Hei, mistä sinä siihen tupsahdit", huudahti William heti saatuaan puhekykynsä takaisin.
"Siitä ennätämme kyllä vielä puhua. Hanki nyt vain Cross ja Webb tänne, ja lähdetään sitten kaikki pois täältä."
"Salli minun ensin kiittää sinua monta, monta kertaa", änkytti
Robert. "Sinä olet pelastanut henkeni, Henri! Sitä en koskaan unohda."
"Tiedätkö mitä, Robert! Minä en totisesti ole tehnyt rahtuakaan enempää kuin mitä sinä minun asemassani olisit tehnyt. Olemmeko siitä yhtä mieltä? — Antakaapa minulle nyt jokin riepu tähän naarmuun, jonka tuo peto minulle lahjoitti. Kiitos, William. Nenäliinasi on vallan mainio tähän tarkoitukseen. Tahdotko sitoa sen? Ja nyt saatte kuulla."