22. päivänä hiipivät Henri ja Gordon Seelanninvirralle katsomaan sopivaa paikkaa vallitusta varten, jonka he aikoivat rakentaa virran ja suon välisen polun suulle. Virran rannalla Henri huomasi astuneensa jollekin kovalle esineelle, joka ratisi jalan alla. Hän ei siitä kuitenkaan sen enempää piitannut, jatkoi vain matkaansa arvellen sitä simpukankuoreksi. Mutta Gordon oli myös kuullut omituisen äänen ja kumartui maahan nähdäkseen, mitä hänen ystävänsä oli tallannut.
"Ahaa, odotapas vähän, Henri", hän sanoi nyt. "Katsohan tätä."
"Kas, sehän on piippu!" huudahti Henri.
Niin, piippu se oli eikä simpukankuori. Varmaankin joku kuljeksivista pahantekijöistä oli sen kadottanut. Sillä Pierre Jeannot'n peruja se ei juuri voinut olla? Eikä ollutkaan, lähemmin tutkittaessa huomattiin näet, että sen pesästä kaivettu tupakka oli aivan tuoretta, ja Pierre Jeannot'n kuolemasta oli kulunut kaksikymmentä vuotta. Kun Gordon ja Henri kotona näyttivät löytöään Katelle, tunsikin tämä heti piipun Walstonin omaksi.
Rosvot liikkuivat siis aivan luolan läheisyydessä. Minä päivänä tahansa pojat saattoivat odottaa kutsumattomia vieraita.
Yllätyksen varalta pantiin vartija Aucklandin kummulle, jolta oli laaja näköala, niin että helposti saattoi nähdä jokaisen, joka läheni luolaa metsästä päin, suolta tai järven puolelta. Samalla teljettiin arkihuoneen ovi kahdella isolla hirrellä, ja pari suurempaa poikaa vartioi sitä iltapimeästä aamunkoittoon asti. Virran- ja järvenpuoleiset ikkunat saivat käydä ampumaredistä ja niihin asetettiin laivatykit.
Kate ei suinkaan laiskotellut hänkään, hän oli aina valmis käymään käsiksi siinä, missä tarvittiin, ja hän auttoi poikia parhaansa mukaan sekä neuvoilla että työllä. Mutta kaikessa hiljaisuudessa hän oli kovin levoton. Hän ei juuri uskonut, että hänen nuorista pelastajistaan olisi vastusta Walstonille ja hänen seuralaisilleen. Jospa vain Evans — perämies — olisi ollut täällä ranskalaisluolassa! Hän ehkä olisi voinut auttaa taistelussa rosvoja vastaan. Mutta missä hän oli? Kukaties Walston oli jo taittanut häneltä niskat, nyt kun hän ei enää tarvinnut miestä.
Marraskuun 26:ntena tuli äkkiä niin kuuma, että tuskin saattoi vetää henkeään. Ja seuraavana päivänä oli vielä kovempi helle. Ilma kävi hirvittävän tukahduttavaksi. Taivaalla ajelehti raskaita, painostavia pilviä ja etäältä kuului jylinää. Rajuilma oli puhkeamaisillaan.
Illan suussa pojat hinasivat veneen arkihuoneeseen ja sulkivat kaikki käytävät. Sitten he istuivat yhdessä juttelemassa, kunnes makuuaika lähestyi.
Vähän yli puoli kymmenen, juuri kun pienimmät pojat olivat pujahtaneet vuoteisiinsa, puhkesi rajuilma. Salama seurasi toistaan, niin että huone taukoamatta oli häikäisevän valoisa. Kumajavat ukkosenjyrähdykset tärisyttivät yhtä mittaa maata. Välillä kuului tuollainen kauhistuttava jyrähdys, joka tavallisesti seuraa salamaniskua, ja silloin pikkupojat kätkivät peloissaan päänsä peitteen alle. Isot pojat olivat levollisempia. He tiesivät ranskalaisluolassa olevan paksut seinät, jotka kyllä kestävät rajuilman raivon. Mutta kammottavalta sentään tuntui.