Keskiyön aikaan näytti ukkonen hellittävän. Jyrinä vaimeni, salamatkaan eivät enää iskeneet niin taajaan. Samalla tukahduttava kuumuus hiukan hellitti, alkoi tuulla, ja pian valui virkistävä sade alas pilvistä.
Isot pojat, jotka ukkosilman raivotessa olivat olleet jalkeilla, aikoivat nyt paneutua levolle. Mutta yhtäkkiä Pan alkoi käydä levottomaksi. Se juoksi ovelle, raapi sitä ja murisi.
Mitä se merkitsi? "Meidän täytyy ottaa selko, mistä on kysymys, ennen kuin menemme nukkumaan", sanoi Gordon. Sekä hän että Henri olivat varmat siitä, että kauan pelätty hyökkäys oli nyt tulossa. Molemmat sieppasivat pyssynsä ja revolverinsa, Robert ja Moko samoin, asettuivat oven luo ja kuuntelivat. Mutta ei ääntäkään kuulunut. Pan vain liikkui yhä levottomasti, murisi yhä kovemmin ja alkoi vihdoin kaikin voimin haukkua. Robert uhkasi sitä saadakseen sen vaikenemaan, mutta turhaan, se vain haukkumistaan haukkui. Se oli harmillista, sillä haukuntahan saattoi kuulua loitommallekin.
Äkkiä kuului laukaus — pyssyn pamaus! Ottelu oli siis nyt täydellä todella alkava.
Pojat valmistautuivat rosvoja vastaan. Robert, Baxter, William ja Cross asettuivat aivan ovien ääreen voidakseen ampua jokaisen sisään pyrkivän.
Silloin kuului ulkoa yhtäkkiä kova huuto: "Apua! Apua!"
Joku ihminen on hengenvaarassa!
"Apua!" huudettiin toistamiseen, tällä kertaa aivan luolan läheltä.
Kate kiiruhti ovelle ja kuunteli tarkoin.
"Se on hän!"