"Uhkaako meitä pian hyökkäys?" kysyi Henri kiihkeästi.
"Ei ainakaan aivan heti", kuului perämiehen vastaus.
Nyt ei levolle menemisestä ollut puhettakaan. Ensin täytyi poikien kuulla, mitä heidän vieraallaan oli kertomista. Ei, kaikkein ensiksi oli pidettävä huolta siitä, että Evans sai kuivat vaatteet ja jotain syötävää. Hän oli uinut Seelanninvirran yli, kaksitoista tuntia oli kulunut siitä kun hän oli karannut Walstonin joukosta, eikä hän ollut syönyt palaakaan siitä lähtien.
Henri johdatti siis Evansin varastohuoneeseen, jossa hän pukeutui hyvään, lämpimään merimiespukuun. Sitten Moko toi hänelle ruokaa ja juomaa. Syötyään hän asettui istumaan poikien keskelle arkihuoneeseen ja alkoi kertoa kaikesta, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän ja "Severnin" miehistö olivat ajautuneet saaren rantaan.
"Kun meri heitti veneen maata kohti, taistelimme minä ja viisi merimiestä, niiden joukossa Walston, kauan voimakkaita hyökyaaltoja vastaan, kunnes meidän viimein onnistui päästä kuivalle maalle. Molempia muita merimiehiä, Forbesia ja Richardia emme nähneet missään, arvelimme sen vuoksi heidän ja Katen hukkuneen. Sitten lähdimme etsimään venettä, jonka löysimmekin."
"Niin", keskeytti hänet Henri, "Severnin-rannikolta. Sen nimen muutamat meistä antoivat tälle paikalle jo kauan ennen kuin Kate kertoi meille haaksirikosta."
"Kuinka tiesitte?" Perämies katsahti kysyvästi ja ihmetellen Henriin. Mutta nyt selitti Robert, kuinka hän ja pari muuta poikaa sattumalta olivat nähneet veneen samana iltana ja että he myös olivat nähneet kahden merimiehen makaavan rannalla kuin kuolleina.
"Ahaa, niinkö! Mutta sitten", jatkoi Evans, "löysi Walston viimein Forbesin ja Richardin ja ajoi heihin niin paljon paloviinaa, että he tointuivat kuin tointuivatkin. Paha kyllä! Muuten meillä olisi nyt vastassamme vain viisi roistoa. Nyt heitä on seitsemän. Rosvojen onneksi sattui vielä niin, etteivät veneen ruumaan sullotut tavarat kärsineet lainkaan vahinkoa haaksirikosta. Aseet, ruuti ja kaikki muut kapineet olivat erinomaisessa kunnossa. Mutta kun Katea ei näkynyt missään, Walston arveli hänen hukkuneen. Missä sinä oikeastaan olit?"
Kate vastasi maanneensa — kuten tiedämme — veneen alla piilossa ja kuulleensa kaiken. "Ja seuraavana päivänä lähdin kulkemaan metsään", hän selitti. "Sieltä nämä reippaat pojat löysivät minut ja kantoivat tänne ranskalaisluolaan."
"Niin", selitti Gordon, "sen nimen olemme antaneet luolalle ranskalaisen merimiehen muistoksi, joka eli näillä seuduin monta vuotta sitten".