"Monta muutakin nimeä olemme keksineet", ehätti siihen Jack, "oikein hyviä nimiä…"
"Ne sitten joskus sopivassa tilaisuudessa mainitset minulle", sanoi Evans taputtaen ystävällisesti Jackia olkapäähän. "Mutta kuulkaahan vielä. Samoiltuamme noin tuntikauden saavuimme pieneen korkeapuiseen metsikköön, jonne majoituimme. Seuraavina päivinä palasimme tuon tuostakin rantaan ajautuneen veneemme luo. Kääntelimme ja vääntelimme sitä saadaksemme sen taas purjehduskuntoon, mutta se ei onnistunut. Kaikki puuhamme oli turhaa, meillä ei näet ollut tarpeellisia työkaluja, ei mitään muuta kuin yksi kirvespahanen. Sitä paitsi siinä paikassa oli vaikea tehdä työtä. Lähdimme siis taas vaeltamaan ja saavuimme pian pienelle virralle."
"Itävirralle", puuttui Jack taas puheeseen, "joka laskee merenpoukamaan."
"Sen nimi on Pettymyslahti", sanoi Tom. "Ja aivan sen lähellä on korkea vuori — eikö niin?" Evans nyökäytti päätänsä. "Karhuvuori!" selitti Tom ja aikoi mainita perämiehelle useampia paikannimiä. Mutta Evans pyysi häntä säästämään ne toiseen kertaan ja jatkoi edelleen kertomustaan.
"Karhuvuoren suojassahan on vallan mainio pikku satama. Heti juolahti mieleemme, että jos vain saisimme veneen hilatuksi tänne, kykenisimme ehkä saamaan sen taas purjehduskuntoon. Palasimme siis takaisin veneelle ja saimme sen suurella vaivalla veteen. Emme kuitenkaan voineet sillä purjehtia, meidän täytyi kävellä rantaäyräällä ja hinata vene satamaan pitkin rantaa. Se ei ollut lapsen leikkiä, sen saatte uskoa, mutta perille sen sittenkin saimme."
"Vene on siis nyt Karhuvuoren luona?" kysyi Henri innokkaasti.
"Emmekö siis voisi…?"
"Saada sitä kuntoon?" jatkoi Evans. "Voimmepa niinkin — nimittäin jos teillä on tarpeelliset työkalut!"
"Vaikka kuinka paljon!" huudahti Robert. "Kaikki mitä tarvitaan."
"Niin Walstonkin arveli. Hän ei tosin tietänyt oikein, keitä saarella asui. Mutta suuren järven tuolta puolen löysimme eräänä päivänä ihmeellisen kapineen, leveät puitteet, joihin oli jännitetty purjekangasta."
"Leija!" huudahtivat kaikki pojat yhteen ääneen.