Baxter ja Jack alkoivat punoa oksista paareja, joille Robert nostettiin. Hän ei ollut vielä tajuissaan, mutta hengitti kuitenkin. Neljä poikaa tarttui paareihin, toiset kävelivät jäljessä pyssyt ja revolverit valmiina.
Hitaasti astui surullinen saattue metsän halki. Vihdoin oli enää vain taipale matkaa luolaan — kahdeksan-yhdeksänsataa askelta. Silloin kuului äkkiä kimeä huuto, ja Pan lähti täyttä vauhtia laukkaamaan virralle päin.
Walston oli varmaankin hyökännyt ranskalaisluolaan.
Aivan oikein! Se oli — kuten sittemmin selvisi — käynyt seuraavasti: Sillä aikaa kun Evansin ja isojen poikien huomio oli kokonaan kiintynyt Rockiin, Copeen ja Rickhardiin, riensivät Walston, Brandt ja Black metsän halki ja hyökkäsivät "linnoituksen" kimppuun. He löivät oven rikki ja tunkeutuivat luolaan.
Kovista hätähuudoista säikähtyneinä Evans, Gordon, Henri, Jack ja William lähtivät juosten kohti luolaa jättäen Crossin, Webbin ja Garnettin vartioimaan Robertin paareja. He saapuivat parhaiksi näkemään, kuinka Walston syöksyi ulos luolan ovesta pusertaen kirkuvaa ja riuhtovaa lasta voimakkailla käsivarsillaan.
Ja Walstonin jäljessä tuli Brandt kantaen pikku Costaria, joka itki surkeasti.
Aivan raivoissaan hyökkäsi Baxter Brandtin kimppuun, mutta tämä potkaisi hänet luotaan ja juoksi eteenpäin lapsi sylissä.
Entä John, Edvard ja Moko ja kaikki toiset? Oliko heidät jo surmattu?
Walston ja Brandt olivat jo melkein ennättäneet virran rannalle, missä Black ja vene odottivat.
Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Jos konnien onnistuu hypätä veneeseen, ovat Paul ja Costar hukassa.