"No, mitä näet sieltä ylhäältä?" huusivat toiset hänelle.
"Laiva näkyvissä!" kuului hänen iloinen vastauksensa. Ja kohta saattoivat kaikki nähdä laivan paljaalla silmälläkin. Se oli suuri höyrylaiva, joka kulki hyvää vauhtia, "11 meripeninkulmaa tunnissa", tuumi Evans.
Pojat kohottivat kaikuvan eläköönhuudon ja laukaisivat pyssynsä herättääkseen höyrylaivan huomiota.
Onnistuiko? Onnistui, nyt viittoi ja huitoi höyrylaivan miehistö osoittaakseen, että he olivat nähneet veneen, ja neljännestunnissa uudisasukkaat olivat vieraan laivan kupeella.
Sen nimi oli Grafton. Se oli — kertoi päällikkö, kapteeni Lang — matkalla Australiaan, joten kaikki sattui mainiosti. Mielihyvin kapteeni suostui ottamaan Evansin, Katen ja kaikki pojat laivaansa, ja vaikka hänen matkansa määränä oli Melbourne, siis Australian etelärannikko, hän lupasi odottamattomille vierailleen purjehtia heidän kanssaan suoraan kotiin Uuteen Seelantiin.
* * * * *
Helmikuun 25:ntenä "Grafton" laski ankkurinsa Aucklandin satamassa. Oli kulunut runsaasti kaksi vuotta siitä onnettomasta yöstä, jolloin kuunari "Eteenpäin" ajautui merelle ja katosi vieden nuo viisitoista poikaa mukanaan.
Ei saata sanoin kuvailla sitä iloa ja riemua, mikä valtasi vanhemmat, kun he näin äkkiarvaamatta jälleen näkivät lapsensa, joiden he luulivat jo aikoja sitten kuolleen.
Kuinka satumaiselta, kuinka ihmeelliseltä tuntuikaan, että Henri ja Robert ja Jack ja Costar ja kaikki muut, että he eivät viruneetkaan meren pohjassa, vaan reippaina ja iloisina astuivat maihin Aucklandin lujalle laiturille ja että koko poikaparvi nyt nousi pitkin Kuningattarenkatua Carrin kouluun päin, ikäänkuin Aucklandin satamassa tapahtunut onnettomuus ja "Eteenpäin"-laivan salaperäinen katoaminen olisi ollut vain pahaa unta!
Kulovalkeana kulki suuri uutinen: