"Oletteko kuulleet? Carrin koulun pojat ovat palanneet!"
Ja kaikkialla kaupungissa ja lähiseudulla, missä vain oli lipputanko, liehui sinä päivänä lippu jälleen löytyneiden reippaiden poikien kunniaksi.
Ensimmäisen hämmästyksen hiukan asetuttua poikasille sateli tuhansia kysymyksiä siitä, mitä seikkailuja he olivat kokeneet näinä kahtena vuotena, kuinka he olivat tulleet toimeen autiossa saaressaan, mitä taisteluja ja vaaroja heidän oli täytynyt kestää ym.
Tyydyttääkseen kaikkien uteliaisuuden Robert keksi ruveta pitämään esitelmiä poikajoukon kokemuksista. Se oli mainio ajatus. Huone oli joka kerta täynnä kiitollisia kuulijoita.
Robert oli varsin ylpeä siitä, että hän näin herätti huomiota. Mutta sittenkin tuli Baxterin nimi tunnetuimmaksi.
Henri piti näet huolta siitä, että Baxterin päiväkirja, joka käsitteli elämää Carrin saaressa, painettiin ja julkaistiin, ja tämä kirja meni kaupaksi kuin kuumille kiville. Uudessa Seelannissa lukivat kaikki, jotka ylipäänsä lukea osasivat, tosikertomusta viidentoista pojan elämästä autiossa saaressa. Sitä paitsi Baxterin kirja käännettiin monelle eri kielelle, ja pitkiä otteita siitä julkaistiin koko maailman sanomalehdistössä.
Ymmärrettävästi kohdeltiin Evansia ja Katea hyvin sydämellisesti
Aucklandissa. Heitähän poikien oli kiittäminen paljosta hyvästä.
Kate jäi asumaan Robertin vanhempien luo, jossa hänestä pidettiin hyvää huolta.
Evansin suureksi iloksi aucklandilaiset ostivat ison kauppalaivan ja lahjoittivat sen hänelle ikuiseksi omaisuudeksi. Laiva sai nimen "Carr".
Se oli mainio alus ja sen lisäksi kaunis. Vielä muutamia vuosia sitten sen saattoi nähdä Aucklandin satamassa.