Sillä aikaa Gordon oli kutsunut toiset pojat avukseen laskemaan köyttä alas. Kaikki muut tulivatkin paitsi Robert ja hänen liittolaisensa, mutta se ei ollutkaan kumma, jokainen saattoi hyvin ymmärtää, mitä Henrin yrityksen onnistuminen merkitsisi.
Juuri kun hän oli syöksymäisillään pää edellä mereen, juoksi hänen veljensä Paul itkien hänen luokseen. Mutta Henri käski hänen vain kiltisti pyyhkiä silmänsä ja säästää kyynelet kunnes oikein todella oli jotain itkemisen syytä. Ja sitten hän hyppäsi veteen.
Köysi päästettiin nyt hänelle alas, ja näyttikin siltä kuin hän onnistuisi. Silloin tällöin jokin pyörre kyllä koetti nielaista hänet, ja hänen täytyi lakkaamatta taistella voimainsa takaa kuohuja vastaan, mutta hän läheni kuitenkin rantaa… Ei, nyt hän ei enää jaksanut. Äkkiä hänen kuultiin huutavan apua ja samassa hän katosi veden alle.
"Vetäkää köyttä! Vetäkää köyttä!" huusi Gordon. Niin tapahtuikin, ja muutaman hetken kuluttua rohkea uimari makasi pitkin pituuttaan kuunarin kannella.
Pikku Paul oli epätoivoissaan ja vaikeroi että hänen veljensä oli kuollut. Niin pahasti ei kuitenkaan ollut, Henri oli vain tiedoton ja tuli pian jälleen tajuihinsa.
Aika kului. Kello oli kohta kaksitoista. Vesi alkoi vähitellen taas kohota ja aallokko yltyi yltymistään.
Mihin nyt ryhtyä?
Kaikki pojat, sekä suuret että pienet, olivat kokoontuneet keulan puolelle. Siinä he istuivat tai seisoivat katsellen avuttomina rantaa, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana.
Tuuli kiihtyi veden noustessa; se vinkui korvissa ja puhalsi maata kohti. "Eteenpäin", joka oli noussut pystyasentoon heti kun laineet taas olivat sitä työntämässä, hakkasi niin kovasti keulaansa, että poikien täytyi puristautua kiinni laivaan, jotteivät putoaisi pää edellä mereen.
Ja hyökyaalto toisensa jälkeen vyöryi yli kannen.