Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin ainakin toistaiseksi jättää "Eteenpäin" tällä kellonlyönnillä. Heillä oli siis vielä yllin kyllin aikaa saada jotain suuhunsa ennen kuin ratkaiseva hetki lähestyi.
Hitaasti, sanomattoman hitaasti vesi aleni. Moko, joka ei koskaan ollut toimeton, piti koko ajan huolta luotaamisesta. Henri ja Gordon huomasivat, että pieni neekeripoika arvelevasti pudisti päätään; oli varmaan jotain, mikä ei häntä oikein miellyttänyt.
Ja niin olikin. Vesi ei Mokon mielestä ollut kyllin matalalla, jotta he voisivat päästä maihin.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit.
Maihin heidän täytyi päästä ennen nousuveden aikaa, muuten heidän täytyisi viettää vielä yksi yö laivassa, ja se olisi heidän loppunsa, sillä ennen pitkää laiva hajoaisi.
"Minä keksin", sanoi Henri. "Mitä jos rakentaisimme hirsilautan?… Ei, ei se käy, siihen menisi liian pitkä aika. — Mutta jos saisimme köyden maihin ja sitoisimme sen kallioon. Silloin voisimme ehkä hinata itsemme maihin."
"Se on helpommin sanottu kuin tehty", arveli Gordon. "Kuka sen…?"
Henri keskeytti hänet. "Kuka veisi köyden? Minä itse tietysti."
Gordon katseli ihaillen reipasta ystäväänsä. Hän tiesi, että oli mahdotonta saada Henriä luopumaan tästä ajatuksesta, kun hän kerran oli saanut sen päähänsä. Sen vuoksi hän ehdotti, että Henri käyttäisi venettä. Mutta siitäkään ei nuori uskalikko tahtonut kuulla puhuttavan: hän tahtoi uida.
Ensin Henri valitsi itselleen paksun ja lujan köyden, sitten hän riisuutui ja sitoi köyden toisen pään vyötäisilleen.