Kun Mokon osteriaamiainen oli syöty, alkoivat isommat pojat jälleen järjestää ja panna tavaroita kokoon. Pienemmät taas tallustelivat virralle varustettuina ongenvavoilla ja verkoilla. Mutta heidän saaliinsa ei ollut suuri. He eivät näet olleet vielä oikein harjaantuneet.
Mutta väsyksissä he olivat palatessaan alukseen, ja niin olivat isot pojatkin. Kun aurinko laski mailleen ja tuli pimeä, kömpi joka mies vuoteeseen ja vaipui sikeään uneen. Ainoastaan William ja Baxter jäivät kannelle, sillä tänä yönä oli heidän vahtivuoronsa.
Molemmat pikkupojat kulkivat edestakaisin aluksen kovasti kallistuneella kannella ja juttelivat karkottaakseen uneliaisuuden.
Siitä he olivat yhtä mieltä, että päivä oli käytetty reippaasti. Miten paljon uutta he olivatkaan nähneet! Ja kuinka hauska oli pitää huolta itsestään!
Mutta kuitenkin: heidän ajatellessaan kotiaan ja vanhempiaan, jotka nyt kotona Uudessa Seelannissa unettomina surivat kadonneita poikiaan, viilsi tuska Baxterin ja Williamin sydäntä.
Jospa he olisivat voineet huutaa monen peninkulman päähän yli meren:
"Me elämme ja voimme hyvin, rakas isä ja äiti!"
Mutta kaikki yhteydet olivat katkenneet. Koti oli aivan liian kaukana.
Entä tulevaisuus. Sitä he eivät uskaltaneet pitkälle ajatella. Mitä saattoivat he, viisitoista avutonta poikaa, tehdä voittaakseen tuhannet vaikeudet, jotka heitä kaikkialla väijyivät?
Niin, kaikki oli todella synkkää ja lohdutonta.
Viimein alkoi taivaanranta valjeta. Ensimmäinen auringonsäde pilkisti. Oli taaskin päivä.