Mutta eräänä iltana huhtikuun alkupäivinä, kun Robert taas veti vanhaa virttään: "Emmekö vihdoin viimein pääse lähtemään?" kuului Henrin vastaus kaikkien iloksi toisin kuin ennen.
"Eiköhän huomenna, luullakseni", hän virkkoi. Ja Gordon nyökäytti päätään arvellen hänkin: "Niin, huomenna!"
Nyt alettiin innokkaasti laatia matkasuunnitelmaa. Gordon, jonka oli määrä jäädä kotiin alukseen pikkupoikien kanssa, painosti lujasti neljän löytöretkeilijän — Henrin, Robertin, Williamin ja Jackin — mieleen, että heidän täytyy palata niin pian kuin mahdollista, ainakin vuorokauden kuluttua. Myös Henri arveli, että he kyllä ennättäisivät vuorokaudessa tarkoin tutkia seudun. Mutta hän piti kuitenkin parempana varustautua eväillä pariksi kolmeksi päiväksi, sillä kukapa tiesi, vaikka olisi hyvinkin vaikea raivata tie metsien halki.
"Niin, siinä olet kun oletkin oikeassa, Henri", sanoi Gordon. Robert sitä vastoin tokaisi: "Pyh! Mokomakin metsikkö!" ja näytti pöyhkeältä, aivan kuin raivaamattomissa aarniometsissä samoaminen olisi varhaisesta lapsuudesta ollut hänelle jokapäiväistä leipää.
Niinpä valmistauduttiin nyt kaikin tavoin pikku retkeilyyn. Kukin sai ison eväspussin, siitä piti Moko huolen, ja sen lisäksi retkikunta otti mukaansa neljä revolveria, neljä hyvää pyssyä, kaksi kirvestä, taskukompassin, kaukoputken, ja muutamia paksuja lämpöisiä matkavaippoja.
Nyt pojat saivat näyttää, minkä verran heissä oli löytöretkeilijää. Gordon ei ollut oikein tyytyväinen siihen, että Henristä ja Robertista tuli matkatovereita. Mutta sille ei mitään mahtanut, eihän hän itse voinut lähteä mukaan rauhanvälittäjäksi, pikkupojat eivät voineet jäädä yksin laivaan.
Gordon ei siis voinut tehdä muuta kuin pyytää Henriä vakavasti lupaamaan, että hän kaikin tavoin koettaisi välttää joutumasta riitaan Robertin kanssa.
Ja sen Henri ilomielin lupasikin.
SEITSEMÄS LUKU
Tutkimusmatkalla