"Älä pelkää, ei se pure", sanoi Henri. "Katso vain, että ruokahalusi on kunnossa, sillä nyt meidän on pidettävä huoli siitä, että tämä tulee syödyksi."
"Syödyksi", matki Costar; hän luuli Henrin laskevan leikkiä.
"Niin juuri: syödyksi!" sanoi Henri. "Etkö sinä mokomakin herkkusuu tiedä, että kilpikonnanliha on maailman parasta herkkua?"
"Olenhan minä joskus kuullut puhuttavan kilpikonnaliemestä", tuumi
Costar, "mutta…"
"No niin, mutta se liemi, jota sinä tarkoitat, on valekilpikonnalientä. Tämä otus tässä sitä vastoin on oikea ja sata kertaa hienompi. Mitä Moko arvelee? Etkö luule osaavasi valmistaa tätä niin, että se maistuu Costarille?"
"Niinpä luulisin", virkkoi Moko. "Mutta ensin se on paloiteltava. Emmehän saa tuommoista möhkälettä kotiin raahatuksi. Kuka juoksee noutamaan poraa — ja nuijaa?"
Joku pikkupojista juoksi noutamaan niitä, ja sen jälkeen alettiin miehissä hakata ja leikata otusta pieniksi kappaleiksi. Noin pulskaa saalista ei vielä ollut alukseen kuljetettu. Ja maukkaampaa ateriaa eivät Moko ja Jack vielä olleet tarjonneet. Kilpikonnalientä ja pannussa paistettua kilpikonnanlihaa! Molemmat ruokalajit maistuivat taivaallisilta, vaikka Jack olikin hiukan kärventänyt paistin toista kylkeä. Pan nuoli autuaana huuliaan, sellainen ruoka oli sille mieleen!
Parasta oli kuitenkin se, että pikku yhteiskunnalla nyt oli lihaa pitkiksi ajoiksi. Kuudettakymmentä naulaa lihaa saatiin tästä yhdestä ainoasta saaliista.
Näin kului maaliskuu, eivätkä haaksirikkoiset kärsineet mitään puutetta. Huhtikuun ensi päivinä sää muuttui ilahduttavasti. Tuuli säästi voimiaan, auringon valta vahvistui, ja pian ehkä saatettiin lähteä kauan toivotulle kiertomatkalle.
Robert oli joka päivä aamusta iltaan murissut sitä, että matkallelähtöä turhaan viivyteltiin. Hän koetti kylvää tyytymättömyyttään muihinkin ja uskotteli heille, että Henri ja Gordon eivät uskaltaneet lähteä retkelle sisämaahan. Joka ilta maatapanon aikana hän ehdotti pilkallisella tavallaan, että varhain seuraavana aamuna lähdettäisiin matkaan: "ellei meidän ankara herramme ja mestarimme pelkää saavansa nuhaa". Mutta Henri ei välittänyt hänen ivallisista sanoistaan. Hän itse ja Gordon halusivat hartaasti saada oikein varmasti tietää, minne maan ääriin he lopultakin olivat joutuneet, mutta he olivat kumpikin kyllin järkevät ymmärtääkseen, ettei voinut lähteä matkaan suin päin. Lapsen täytyy ensin oppia ryömimään, sitten vasta kävelemään, sille ei voi mitään!