Haaksirikkoisten poikien, pienimpienkin, täytyi myöntää, että heidän pian kyllä oli pakko etsiä toinen asuinsija. Puoleen vuoteen ei voinut ajatellakaan lähteä edemmäksi itään päin, mutta niin kauan ei "Eteenpäin" nähtävästi tulisi pysymään pystyssä. Minne silloin voisi majoittua? Töyräässä ei ollut ainoatakaan luolaa merelle päin, ei pienintäkään syvennystä, jossa olisi voinut olla tuulensuojassa. Mutta ylängön tuolla puolen, missä sen rinteet tasaisesti viettivät sisämaahan päin, saattoi hyvinkin olla tuulensuojaa. Sinne saattoi ehkä rakentaa turvallisen ja tilavan majan.
Kun myrsky kerran hetkeksi tyyntyi, lähtivät Robert, Webb ja William ampumaan. Garnett, Jack, Cross ja pikkupojat lähtivät myös pyyntiretkelle, mutta ilman ruutia ja luoteja, mukanaan siimat ja kalastusvehkeet. Meressä aivan vilisi kaloja. Varsinkin suuria turskia oli runsaasti, ja aivan rantatöyräällä vesi oikein kiehui pikkukaloista, niin että niitä saattoi pyytää vaikka paljain käsin.
Virrassa sitä vastoin kalansaalis oli mitätön. Sieltä ei saatu koskaan mitään muuta kuin pikkuruisia simppuja. Niitä saattoi tosin syödä, mutta, käyttääksemme Costarin sanoja, ne maistuivat samalta kuin kourallinen tyhjää.
27. maaliskuuta oli ikimuistettava päivä nuorten kalastajien elämässä. Oli satanut koko päivän, ja pikkupojat kiiruhtivat kalastusneuvojen kanssa hyvää vauhtia rannalle.
He eivät ennättäneet kovinkaan kauas aluksesta, kun Gordon ja Moko, jotka askaroivat kannella, kuulivat heidän huutavan ja kirkuvan täyttä kurkkua. Ensin kuului avunhuutoja, sitten vain kaikuvaa naurua ja äänekkäitä riemuhuutoja. Mistä oli kysymys?
Gordon ja laivapojat kutsuivat Henrin ja Jackin mukaansa ja juoksivat ääntä kohti minkä jaloista lähti. Eipä aikaakaan kun he keksivät pikkupojat ja ymmärsivät nyt, mikä huudot aiheutti. Costar ratsasti kummallisen elukan selässä. Otus riensi rantaa kohti sellaista vauhtia, että Costar istui sydän kurkussa ja huusi yhtä mittaa: "Seis! Seis! Minä tahdon pois! Minä tahdon pois!" John oli myös kepsahtanut eläimen selkään, mutta hän otti asian iloiselta kannalta, huusi vain: "Hei hops, heponi!" ja nauroi minkä jaksoi hassua ratsastusretkeä.
Henri ymmärsi myös heti, ettei ollut minkäänlaista vaaraa. Kummallinen eläin oli näet kilpikonna! Pojat olivat heittäneet silmukan sen kaulaan, mutta he eivät voineet sitä hallita, mokomaakin suurta ja väkevää möhkälettä.
"Seis nyt, niin kauan kuin naurua riittää!" huusi Gordon. "Hyppää alas, John, ja auta myös Costar pois!"
Mutta eipä ollut Johnin niinkään helppo päästä pois. Gordon juoksi silloin apuun ja nosti sekä hänet että Costarin kummallisen ratsun selästä. Tämä vain hetkeäkään pysähtymättä juosta köpitti mereen päin. Näyttipä jo siltä kuin se pääsisi livahtamaan pakoon, vaikka koko liuta veti köydestä tarmonsa takaa. Mutta silloin Moko sai loistavan päähänpiston. Yks kaks hän riensi alukseen ja toi sieltä muutamia aimo tankoja. Näiden avulla poikien onnistui kääntää kummitus selälleen. Siinä venyi nyt kilpikonna avuttomana eikä voinut paikaltaan liikahtaa. Tuokion kuluttua pisti sen pää esille kilven reunasta, ja silloin Henri antoi sille aimo iskun, niin että se heitti henkensä.
Costar, joka oli vielä pyörällä huimasta ratsastuksestaan, uskalsi nyt lähestyä eläintä ja katseli sitä suu ammollaan.