"Hyvä! Huomenna lähdemme matkaan! Sitä mieltä minäkin olen", kaikui poikien suusta! Tuollainen "suurenmoinen retki" oli kaikille mieleen.
"Odottakaa!" sanoi Gordon rauhoittavasti. "Emmehän voi kaikki viisitoista lähteä. Minun tarkoitukseni oli lähettää ensiksikin Henri ja Robert ja sitten…"
"Pääsenkö minä?"
"Ja minä?"
Sekä William että Jack kohottivat kätensä ylös ja pyysivät rukoillen päästä mukaan.
"Olkoon menneeksi", sanoi Gordon. "Päätämmekö siis, että nämä neljä lähtevät huomenna matkaan. Me muut emme liikahda paikaltammekaan, jäämme vain rauhallisesti alukseen, kunnes varmasti tiedämme, olemmeko joutuneet saareen vai mantereelle."
Koko päivän kohosivat eripuraisuuden laineet korkealle nuoressa pikku yhteiskunnassa. Robert ajoi järkähtämättä asiaansa. Henri oli hänen mielestään liian hätiköiden ratkaissut kysymyksen saariko vai manner. Ja Robertin sokeat ihailijat taistelivat uljaasti hänen rinnallaan. Vihdoin Gordonin onnistui hiukan jäähdyttää eri puolien intoa. Mutta sinä yönä ei moni pojista saanut unta silmiinsä jännitykseltä, eivät nekään, jotka päivän kuluessa olivat tehneet eniten työtä. Huomispäivähän oli lopullisesti ratkaiseva tärkeän arvoituksen, niin että siitä sitten enää oli turha keskustella ja kiistellä.
Mutta seuraava päivä ei sittenkään ratkaissut mitään. Jo varhain aamulla sateli, ja ilmapuntari ennusti pahaa. Niinpä täytyi neljän tähystäjän armotta nielaista karvas pala ja jäädä paikoilleen, vaikka jalkoja poltti kiihkeä retkeilynhalu.
Sen päivän Gordon kulutti tutkimalla suurta karttakirjaa, joka oli löytynyt kapteenin kajuutasta. Hän tutki tarkoin Tyynen meren karttaa ja erityisesti niitä saaria, jotka sijaitsivat Uuden Seelannin itäpuolella. Oikeastaan saattoi olla kysymys vain kahdesta saariryhmästä, nimittäin Chiloesaarista Chilen rannikolla ja Tulimaan saarista, jotka olivat aivan Etelä-Amerikan eteläisimmässä nenässä. Alakuloisena Gordon pudisti päätään ajatellessaan, että he ehkä olivat joutuneet johonkin näistä saarista. Vaikkapa heidän onnistuisikin päästä mantereelle, heillä olisi kuitenkin satojen peninkulmien taival kuljettavana, ennen kuin he pääsisivät ihmisten ilmoille. Sellainen matka kysyisi varmaan liiaksi voimia ja kestävyyttä, Gordon arveli, ja samaa mieltä olivat sekä Henri että Baxter. Kunpa vain Robert tahtoisi olla ymmärtäväinen eikä keksisi mitään tyhmyyksiä.
Kaksi viikkoa umpeen satoi ja tuuli lakkaamatta niin ilkeästi, että poikien täytyi pysyä alallaan. Mutta aluksessa oli työtä yllin kyllin. Päivä päivältä tuulet ja sateet jyrsivät runkoa yhä enemmän. Kansi halkeili ja vuotoja täytyi paikata, ja nyt oli joka miehen näppärästi käytettävä käsiään, muuten kävisi olo aluksen kajuutoissa tukalaksi.